Selviytyjä

Joskus muistellessani kulunutta kevättä, mietin, onko se ollut tottakaan. Olenko elänyt jonkun toisen elämää? Onko se kaikki oikeasti tapahtunut minulle? Olenko todella joutunut käymään sen kaiken läpi? Ja jos olen, miten voi olla mahdollista, että selvisin?

Kaikki muistot ovat yllättävän kirkkaina päässäni. Usein traumaattisen asian tapahtuessa ihmisen mieli voi unohtaa tapahtumasta osan suojellakseen itseään. Mutta minä muistan jopa sairaalasta kaiken. Muistan, kuinka lääkäri kertoi tilanteen olevan erittäin huono, eikä N todennäköisesti enää heräisi. Kaikki huoneessa purskahtivat itkuun. Paitsi minä. En tiedä, tuliko minulle jokin shokki päälle siinä vaiheessa. Olin itkenyt koko päivän, mutta tuon uutisen kuultuani kyyneleitä ei tullut. Muistan ikuisesti N:n äidin kasvot, kun hän oli saanut kuulla menettäneensä poikansa. Muistan, kuinka N:n isäpuoli soitti N:n iäkkäälle mummolle ja sanoi: "Ota taksi ja tule sairaalalle sanomaan N:lle viimeiset jäähyväiset". Siinä vaiheessa minä muserruin. Viimeiset jäähyväiset. Minun pitäisi hyvästellä hänet viimeistä kertaa, enkä koskaan saisi häntä takaisin. Muistan, kuinka illalla vanhempieni luona makasin sohvalla paksuissa vaatteissa kahden peiton alla, ja tärisin silti kylmästä. Voin fyysisesti todella pahoin. Muistan, kuinka isäni tuli töistä kotiin, ja äitini kertoi hänelle uutiset. Isän ensimmäinen reaktio oli "Voi rähmä". Muistan, kuinka ärtynyt olin. Minulta oli juuri kuollut mies ja sinä sanot vain voi rähmä! Muistan, kuinka seuraavana yönä sain nukuttua vain onnettomia pikkupätkiä, ja herättyäni yöllä googletin kännykällä "miten selvitä puolison kuolemasta". Kuinka moni 24-vuotias voi sanoa googlettaneensa samaa?

Muistot ovat kirkkaita, mutta kaukaisia. En voi vieläkään uskoa, että ne tapahtuivat minulle. En voi uskoa, että selvisin niistä.

Mitä ikinä tässä elämässä tapahtuukaan, minä olen selviytyjä. Sitä supervoimaa ei minulta kukaan vie pois. En tiedä, mitä tulen tässä elämässä vielä olemaan. En tiedä ammattiani, enkä sitä, tulenko olemaan vaimo tai äiti. Mutta tulen aina olemaan selviytyjä. En ole koskaan ollut erityisen hyvä tai taitava missään, enkä osaa ikinä vastata, jos joku kysyy, missä olen hyvä. No en oikeastaan missään. Mutta nyt tiedän, että olen vahvempi kuin moni muu. Olen aika kova mimmi. En ole juuri koskaan voittanut mitään kisoja, koska en ole hyvä missään. Mutta tällä kertaa voitin. En antanut periksi, vaikka elämä yritti nujertaa minut pahimmalla mahdollisella tavalla. Tässä olen edelleen. Selviytyjänä, voittajana ja oman elämäni supersankarina.