Hei hei, asunto

Kävin eilen viimeistä kertaa meidän asunnollamme. Oli aika haikeaa jättää hyvästit. Se asunto kätkee sisäänsä niin monta muistoa ja onnellista hetkeä. Ja ihan tosissani ajattelin vielä muutama kuukausi sitten, että kun tuosta asunnosta joskus muutamme pois, on syynä oman asunnon osto. Tällaista kohtaloa en olisi ikinä voinut meille kuvitella. Että N muuttaa taivaankotiin ja minä pakkaan yksinäni tavaramme, vien ne varastoon ja muutan vanhemmilleni. Tuntuu vieläkin tosi epäreilulta.

Asunto näytti nyt tyhjänä ihan samalta kuin silloin, kun muutimme sinne. Silloin oli syksy, täytin samalla viikolla 21 vuotta. Muuttopäivänä satoi vettä. Kävimme Mäkkärissä syömässä muuttopuuhien lomassa. Ja illalla olimme niin onnellisia, kun kaikki oli valmista. Olimme onnellisia, että olimme saaneet sen kämpän. Heti asuntonäyttöön tultuamme tiesimme, että haluamme sen. Ja asuntonäytöstä lähtiessämme kolautimme päämme yhteen eteisessä, kun olimme kumartuneina laittamassa kenkiä jalkoihin. Oikein tohelot liikenteessä.

Toisaalta on helpottavaa, että olen nyt päässyt asunnosta eroon. Tavallaan siitä muodostui aikamoinen taakka N:n kuoleman jälkeen. Nyt ei tarvitse miettiä sitä enää. Mutta silti tuntui vaikealta sulkea ovi viimeistä kertaa. Kuulla tuttuakin tutumpi naksahdus, joka sen sulkemisesta kuuluu ja jää kaikumaan rappukäytävään. Mennä hissiin, painaa nappia ja nähdä ovien sulkeutuvan, jättäen sen asunnon sinne kuudenteen kerrokseen ilman meitä.

Mietin, mahtavatko naapurimme tietää, mitä meille tapahtui. Emme tunteneet naapureitamme kovin hyvin ja välillä minusta tuntui monen vuoden jälkeenkin, että rapussa tulee vastaan ihan vieraan näköistä porukkaa. Enkä vieläkään tiedä, miltä meidän seinänaapurimme näyttää. Toki oli niitäkin ihmisiä, joiden kanssa vaihtoi muutaman sanan, kun sattui samaan hissiin. Ovatkohan he lukeneet kuolinilmoituksen lehdestä, ja osanneet yhdistää sen meihin? N:n sukunimi on harvinainen, se on käytössä vain heidän suvullaan, alle kymmenellä ihmisellä. Ja nyt yhtä vähemmällä. Minä oikeasti toivoisin, että naapurimme tietäisivät. Kunpa kukaan ei luule, että erosimme. Sekään ei ole mahdoton ajatus, koska N:n autoa ei näkynyt parkkipaikalla enää hänen kuolemansa jälkeen, mutta minä kuitenkin kävin asunnolla monta kertaa ties kenen kanssa. Kerran N:n paras ystävä oli käymässä siellä kanssani, ja parkkipaikalla halasimme pitkään, ennen kuin hän lähti autollaan pois. Mietin silloin, että tästä saisi joku kerrostalokyttääjä kehiteltyä vaikka millaisia tarinoita.

Toisaalta olen hölmö, kun mietin, mitä muut ajattelevat tai tietävät. Mitä väliä. Tosiasia on se, että kukaan tuskin huomaa, että olemme muuttaneet pois. Mutta postinjakaja kyllä tietää. Olen joskus miettinyt, että ei varmaan postinjakajastakaan ole kivaa tiputella postiluukusta ensin sairaalan kirjeitä ja sitten kaiken maailman virastoista tulevia kirjeitä, joissa on nimenä N:n kuolinpesä.

Nyt täytyy vain ajatella, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tästä aukeaa nyt ihan uusi elämä minulle. Ja vaikka se kuinka vaikeaa onkin, yritän ajatella tätä uutta alkua positiivisena asiana. Sovimme juuri koulukavereideni kanssa, että viimeisen opiskeluvuoden kunniaksi aiomme käydä jokaisissa vastaantulevissa opiskelijabileissä. Ja minä todella odotan sitä. Nyt minulla ei ole ainuttakaan syytä jäädä kotiin nysväämään, koska kotona ei minua kukaan odota. Mutta maailma odottaa. Maailmalla on varmasti vielä paljon annettavaa minulle. Ei tätä minulle olisi tapahtunut, jos maailmalla ei olisi muita suunnitelmia varalleni. Olen siitä ihan varma.