Maanantaina meidän perheemme 11-vuotias kissa jouduttiin lopettamaan. Olimme muutaman päivän ajan huomanneet, että kissa lipoo kieltään oudosti ja pitää sitä suun ulkopuolella. Maanantaina se sai eläinlääkärissä tuomioksi kasvaimen leuassa, jolle ei voitu tehdä mitään. Sille matkalle jäi se kissa. Olimme ajatelleet, että kissalla on suurinpiirtein hammaskiveä tai muuta pientä, joten aika järkytyksenä lopetus tuli. Koskaan ei näköjään voi vaivoja vähätellä tai ennustaa etukäteen. Lähtihän N:kin lääkäriin vain päänsäryn takia, eikä koskaan enää palannut. Toivon vain, että meidän perheemme menetykset olisivat pikkuhiljaa tässä. Tai tulisivat kaikki nyt sitten kerralla, eikä sen jälkeen enää koskaan vastoinkäymisiä. Jooko?
Ei tuo kissan kuolema minulle tosin ollut enää juttu eikä mikään. Nyt sen osaa suhteuttaa oikeanlaiseen mittakaavaan. Menetin jo koko elämäni, ei yksi kissa tunnu juuri missään enää. Pikkusiskoille se oli kyllä kova kolaus, kun kissa on ollut meillä heidän lapsuudestaan asti. Minä halusin aina minulle ja N:lle kissan ja N:kin innostui siitä ihan hirveästi, vaikka hän oli ainakin lapsena allerginen kissoille. Useamman vuoden puhuimme kissasta, mutta emme varmaan koskaan sitä olisi kuitenkaan voineet ottaa, vaikka kuinka halusimme. Nyt N sitten sai sen kissan. Vihdoin. Hän pitää tuolla jossain hyvää huolta meidän kisusta.
Mutta jotain hyvääkin. Tiistaina lähdimme työkavereideni kanssa Tukholmaan firman sponssaamalle reissulle. Voitimme viime kesänä yhden kilpailun, ja tämä oli palkinto siitä. Teki kyllä hyvää. Ensimmäisenä päivänä saimme koulutusta ja kävimme illallisella ja toisen päivän saimme shoppailla. Ja sitä me teimmekin! Juoksimme kaupoissa siihen asti, että piti lähteä lentokentälle.
Olen onnellinen, että minulla on niin huiput työkaverit.
Olen onnellinen, että he ovat olleet joustavia ja ymmärtäväisiä minua kohtaan.
Olen onnellinen, että saan työskennellä noin kivassa firmassa, joka palkitsee työntekijöitä tällaisilla huikeilla palkinnoilla.
En kokonaisuudessaan voi sanoa olevani onnellinen tällä hetkellä, mutta kyllä elämässäni silti on tosi paljon pieniä asioita, joista olen onnellinen. On lohduttavaa huomata, että vaikka kuvittelin koko elämäni olevan mennyttä ja menettäneeni ihan kaiken mahdollisen, on silti olemassa asioita, jotka eivät kadonneet mihinkään. Ja nyt ne ovat entistä arvokkaampia.
Toivoisin silti enemmän kuin mitään, että olisin saanut jakaa tämän matkan kokemukset N:n kanssa. Olisin halunnut ottaa hänelle valokuvia ja kertoa, mitä teimme ja ketä tapasimme. N ehti viimeisinä kuukausinaan käydä työmatkalla Saksassa. Se oli ollut ihan luksusmatka ja N oli niiiin onnellinen ja kiitollinen siitä. Olisin halunnut jakaa N:n kanssa tämän meidänkin matkamme. Olisin halunnut nauraa yhdessä, kun olisimme vertailleet meidän majoituspaikkojamme. N sai hotellissa oman, varmaan 60 neliöisen huoneen, jossa kaikki oli hienoa. Me yövyimme majatalossa, jossa oli kerrossängyt ja huoneet maan alla. Kuka tietää, ehkä hän näki kaiken jostain tuolta ylhäältä.
Tänään on tasan kaksi kuukautta siitä, kun olin viimeksi töissä. Se oli ystävänpäivä. N toi minulle töihin kaksi suklaapatukkaa ystävänpäivälahjaksi kauppareissun yhteydessä. Seuraavana iltana hän oli jo sairaalassa. Elämä on kyllä välillä vähän turhan nopea ja arvaamaton liikkeissään. Mutta onneksi kaiken tämän jälkeen on nämä naiset, työkaverini. He olivat ostaneet minulle hevosenkenkää muistuttavan kaulakorun, jossa lukee "never give up". Sen he antoivat eilen. Ja se on kyllä hyvä elämänohje ja muistutus. Periksi ei anneta. Kun on ympäröity tällaisilla ihmisillä, ei vaan voi antaa periksi. Ei ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti