61 päivää

Tänään olen ollut 61 päivää ilman häntä. Tasan kaksi kuukautta. 61 päivää on toisaalta pitkä aika. Siinä ajassa on ehtinyt tippua niin syvälle, ettei niin pimeää kuoppaa tiennyt olevan olemassakaan. Mutta siinä ajassa on myös ehtinyt kivuta synkimmästä epätoivosta johonkin vähän valoisampaan paikkaan. Tunteiden kirjo on ollut kahdessa kuukaudessa ihan uskomaton. Kaikki maailman tunteet olen käynyt läpi. Alussa suurimpia olivat suru, pelko, epätoivo ja epäusko. Nyt sijaa on välillä vallannut myös toivo, usko paremmista päivistä ja ilokin. Välillä naurattaa, tai oikeastaan joka päivä jokin asia naurattaa. Usein myös itkettää. Olen tottunut siihen, että itku saattaa tulla ihan missä tahansa. Kahvilassa, kaupassa, junassa. Eikä se enää edes hävetä.

Tunteista suurin on kuitenkin ikävä. Sen kanssa on välillä tosi vaikea elää. Sille kun ei voi mitään, sitä ei mikään poista eikä helpota. Mutta näiden 61 päivän aikana olen oppinut, että seuraava aamu on aina parempi. Toisinaan illat ovat ihan hemmetin vaikeita, eikä pysty tehdä muuta kuin itkeä, ikävöidä ja kiduttaa itseään katselemalla vanhoja valokuvia. Mutta seuraava aamu on aina parempi. Tuollaisina iltoina pakotan itseni vain nukkumaan, koska tiedän olon olevan parempi ja valoisampi aamulla. Sen olen oppinut ja siihen luotan.

Onneksi on kevät. Onneksi nämä 61 päivää ovat tuoneet tänne auringon, valon, lämmön ja hiljalleen vihertyvän luonnon. Kevään. Tämä kaikki olisi niin paljon raskaampaa, jos olisi synkkä ja pimeä talvi. Toivon mukaan olen päässyt jo pidemmälle tällä raskaalla tiellä, ennen kuin talvi tulee taas. Ajattelen N:n olevan taivaalla aina, kun aurinko paistaa. Eilen muuttopuuhien lomassa pidimme ruokatauon ja istuimme meidän parvekkeellamme t-paidoissa syömässä kolmioleipiä. Oli tosi lämmin. Kun istuimme siinä N:n parhaiden kavereiden ja vanhempien kanssa, ajattelin N:n olevan omalla tavallaan mukana. Tietenkin olisin toivonut, että hän olisi ollut siinä ihan oikeasti, syömässä meidän kanssa leipiä, mutta hän oli jokatapauksessa mukana lämpimänä ja kirkkaana valona.

Asunto on nyt oikeastaan kokonaan tyhjä. Olimme eilen tosi tehokkaita. Päivän suurimmat itkut tuli, kun purimme meikkipöytäni pienempiin osiin. N on sen pöydän minulle ostanut käytettynä, ja kunnostanut ja maalannut sen. Se on vanhanaikainen meikkipöytä, jossa on vetolaatikot, iso peili ja N:n laittamat valot. Yhden vetolaatikon pohjassa luki kaunokirjoituksella "N:ltä jouluna 2013". Silloin en enää kestänyt. En ollut koskaan nähnyt sitä tekstiä. N ei koskaan kertonut, että oli kirjoittanut sinne niin. Ihan kuin olisi ollut tarkoituskin, että löydän sen sieltä tällä tavalla. Se on minun tärkein huonekaluni. Varasto on täynnä tavaraa ja huonekaluja, aivan liikaa siihen nähden, että ne joskus pitäisi mahtua pieneen yksiöön. Mutta kaikesta muusta voin luopua, paitsi tuosta meikkipöydästä. Voin nukkua lattialla, syödä lattialla ja katsoa telkkaria lattialla, mutta N:ltä saadusta meikkipöydästä en luovu. Se on paras lahja, jonka olen keneltäkään ikinä saanut.