Kielletty puheenaihe

Poika 6v: Onks sulla lasta?

S: Ei oo.

Poika: Onks sulla vauvaa?

S: Ei oo vauvaakaan.

Poika: Onks sulla poikaystävää?

S: ....No tavallaan. Mun poikaystävä on enkelinä taivaassa.

Poika: Ai onks se kuollu?

S: Joo, on se.

Poika: Onks sulla jo uus poikaystävä?

S: Ei oo.

Poika: No sä oot niin kiva, et kyllä sä vielä löydät uuden.

Tämä on aihe, joka on pitkään pyörinyt mielessä, mutta jotenkin siitä puhuminen tai kirjoittaminen tuntuu kielletyltä. Eihän miehensä menettäneen tytön pidä ajatellakaan muita miehiä vielä pitkään aikaan. Toivottavasti kukaan ei ajattele tämän kirjoituksen jälkeen, että haikailen jo uusien miehien perään. Se ei pidä paikkaansa.

Kaikista eniten minä pelkään, etten koskaan enää löydä ketään yhtä hyvää. Ja tuntuu oikeasti ihan hirveältä, että edes ajattelen mitään tulevia poikaystäviä. Mutta se on ainoa asia, josta olen huolissani. Tiedän, että kaikki muu järjestyy: asunto, raha-asiat, työt ja opiskelu. Ne ovat vain järjestelykysymyksiä. Mutta kun oli kerran jo löytänyt täydellisen, mikä on todennäköisyys, että yhtä hyvän löytää uudestaan? N oli ainoa asia, jonka suhteen tulevaisuuteni näytti tosi turvatulta ja varmalta. Olen varma, että olisimme olleet yhdessä koko loppuelämämme. Nyt se kaikki on poissa, kaikki se turva ja varmuus, joten kai sitä on ihan luonnollistakin miettiä, saako sellaista enää koskaan uudestaan?

Äitini sanoo, että minä olen onnekas, kun sain kokea niin suurta onnea edes muutaman vuoden. Jotkut odottavat koko elämänsä yhtä suurta onnea ja rakkautta. Se ei kuitenkaan lohduta minua yhtään. Olen onnellinen ihanista muistoista, mutta ahdistaa ajatuskin, etten enää koskaan saisi olla niin onnellinen enää.

Missä minä enää edes tutustun uusiin ihmisiin? Olen jo sen verran "vanha", etten jaksa käydä baareissa. Eikä minulla olisi edes seuraa, kun lähes kaikki kaverini seurustelevat, eivätkä enää juokse baareissa. Enkä ole itsekään enää se 19-vuotias, joka jaksoi bilettää viikon putkeen ja jolle kelpasi kuka tahansa. Silloin 19-vuotiaana minulle ei ollut mitään väliä, ketä tapailin. Nyt en koskisi pitkällä tikullakaan joihinkin sen aikaisiin säätöihin... En aio katsella enää yhtäkään luuseria, kusipäätä tai pikkupoikaa. Nyt on nimittäin rima aaaaaika korkealla, enkä tyydy enää yhtään huonompaan vaihtoehtoon, kuin mitä N oli. Elämä on niin arvaamatonta, ettei sitä kannata tuhlata huonon tyypin kanssa. En aio koskaan roikkua huonossa suhteessa, koska aika täällä on näköjään niin rajallista. En odota löytäväni samanlaista kuin N, enkä edes halua samanlaista, mutta hänen täytyy olla erilailla yhtä hyvä. Jopa parempi.

Toisaalta mietin myös, kuka edes haluaisi tällaista tyttöä, jonka mies on kuollut? Tiedostan itsekin, etten ole kovin haluttua valuuttaa parisuhdemarkkinoilla, etenkään tällaisen taakan kanssa. Sen lisäksi, että minulla on ihan älyttömän kovat kriteerit miehelle, hän saisi taakakseen vielä tämän. Hänen pitäisi ymmärtää, että käyn N:n haudalla ja välillä varmasti itken hänen takiaan vielä vuosienkin päästä. Käytännössä katsoen hänen tulisi ymmärtää, että hän on minulle ikuinen kakkosvaihtoehto. Kuka sellaiseen haluaa lähteä? En haluaisi itsekään. Aikamoinen supermies pitäisi tämän kaverin siis olla. Lisäksi miehen pitäisi ehdottomasti olla lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, jotta hän olisi tarpeeksi kypsä käsittelemään tätä, mutta sen ikäisistä parhaat on jo viety. Tietysti.

Ei sillä, että olisi todellakaan vielä ajankohtaista miettiä tällaisia. Ajatuskin uusista poikaystävistä tuntuu tosi vieraalta ja kaukaiselta. En osaa ajatella itseäni vielä sinkkuna. Sen lisäksi olen miettinyt, onko N minun exäni? Millä nimellä puhun hänestä vieraille ihmisille, jotka eivät tiedä hänen nimeään? Sinkku ja exä ovat molemmat ihan kauheita sanoja, ne eivät jotenkin sovi tähän tilanteeseen ollenkaan. Ehkä minun ei ole tarpeellistakaan määritellä mitään nimityksiä. Ehkä sanon ihmisille mieluummin enkeli, kuin exä.