Huomenna on taas pakkailupäivä. Odotan jo sitä, että pääsen asunnosta eroon. Odotan niitä lauantaiaamuja, kun ei tarvitse laittaa kelloa soimaan seitsemältä sen takia, että pitää lähteä pakkaamaan. Toisaalta tuntuu ihan hirvittävän haikealta luopua siitä asunnosta. Siellä on koettu niin paljon. Se oli meidän ensimmäinen ja viimeinen yhteinen asuntomme. Siellä olemme tutustuneet toisiimme, katsoneet lukemattomia leffoja ja Salkkarijaksoja, kokkailleet, riidelleet, viettäneet juhlia ja kasvaneet vahvaksi pariskunnaksi. Tapetit ovat niin tutut ja kylppärissä voin melkein vieläkin haistaa N:n hajuveden tuoksun. Olkkarin ikkunoissa roikkuu verhot, joiden etsintään tarvittiin varmaan kuusi shoppailureissua ja lattialla on matto, josta lähtee aivan liian paljon karvaa. Se asunto kätkee sisäänsä niin paljon. Siellä koki onnenhetkiä se vastarakastunut pariskunta, joka oli muutamaa kuukautta aiemmin vasta tavannut, ja opetteli toistensa tavoille. Ja siellä koki onnenhetkiä ja suunnitteli tulevaisuutta vielä onnellisempi pariskunta, joka oli puolta vuotta aiemmin mennyt kihloihin. On väärin, että joudun sulkemaan asunnon oven viimeistä kertaa yksin. Meidän olisi pitänyt tehdä se yhdessä, onnellisina siitä, että olisimme vihdoin ostaneet oman asunnon.
Olen kerännyt itselleni muistoja N:stä yhteen isoon kassiin. Kassin kyljissä on N:n työpaikan mainokset, etten vain koskaan erehdy sisällöstä. Tällä hetkellä sisällä on N:n musta kauluspaita, jota hän käytti töissä viimeisinä päivinään. Se tuoksuu vielä N:ltä. Lisäksi kaivoin pyykkikorista pari t-paitaa, joita en aio pestä koskaan. Sitten siellä on ne kauheat kotikalsarit, villasukat, lippis ja t-paita, joka oli hänellä päällä, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Säästin myös yhden hajuveden, joka tuoksuu niin paljon N:ltä, etten voi nuuhkia sitä ilman kyyneleitä. Lisäksi laitoin kassiin kaikki jääkaapin ovessa olleet valokuvat ja yhden pienen peltirasian, jossa on N:n koruja ja rakkauskirjeitä. Hän on näköjään säilyttänyt jokaikisen paperilapun, jonka olen hänelle ikinä rustannut. Laitoin rasiaan myös kaikki hänen kirjoittamansa viestit, jotka vain löysin. Aion säilyttää sen kassin mukanani, minne ikinä tieni tässä elämässä viekin.
Isäni hankki minulle varaston, jonne viemme huomenna kaikki huonekalut ja laatikot säilöön. N:n kaverit ja vanhemmat ovat tulossa muuttoavuksi. Emme varmaan saa vielä kaikkea tyhjennettyä huomenna, mutta pääsemme ainakin alkuun. Saa nähdä, kuinka monta kertaa huomenna itkettää. Olemme N:n äidin kanssa sellaisia, että alamme aina itkeä, kun näemme toisemme itkevän. Aina kun löytyy jostain kaapista jokin N:n tärkeä tavara, tulee itku. Viime kerralla se tapahtui muun muassa löytäessämme N:n passin. Hän näytti niin komealta passikuvassa. Sitten astiakaapista löytyi kahvikuppi, jonka olin antanut N:lle 25-vuotislahjaksi muutama vuosi sitten. Annoin hänelle silloin 25 lahjaa, jotka olin piilottanut ympäri asuntoa. Yksi niistä oli muki, jossa on kaksi kuvaa meistä ja onnitteluteksti. En oikein tiedä, pitäisikö minun tulevaisuuden omassa kodissani laittaa N:n kuvat ja muut piiloon, vai esille. Meillä on taulu, jossa on meidän yhteiskuviamme. Laitanko sen esille, vai pitääkö se minua liian paljon menneessä? Minulla on nytkin N:n kuva kännykän taustakuvana. Onko hyvä vai huono, että N tulee mieleeni jokaikinen kerta, kun otan kännykän käteeni? Toisaalta, hän on mielessäni muutenkin valtaosan vuorokaudesta. Ei häntä unohda, oli kuvat sitten esillä tai piilossa.
Tuleekohan koskaan koko loppuelämäni aikana vastaan päivää, etten miettisi häntä kertaakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti