Haudalla

Ennen tätä päivää en ollut käynyt N:n haudalla kertaakaan. Se kuulostaa aika pahalta. Minunhan jos jonkun siellä tulisi käydä! Olen kuitenkin ehkä hieman vältellyt sinne menoa. En edes tiedä miksi. On vain ollut tosi iso kynnys kävellä hautausmaan porteista sisään ja etsiä sieltä se kaikista tuorein hauta. Hauta, jota ei koskaan olisi pitänyt edes kaivaa.

Yhtenä iltana makasin sängyssä ja sain ihan hirvittävän itkukohtauksen, kun tajusin, etten todella ole käynyt rakkaani haudalla kertaakaan. Tuli todella huono omatunto. Mitä N sanoisi, kun en ole käynyt siellä? Itkin samaan aikaan sitä, että olen huono tyttöystävä kun en ole käynyt, ja sitä, että minun on jossain vaiheessa mentävä sinne kuitenkin.

Tänään sitten pakotin itseni haudalle, kun olimme isäni kanssa käymässä minun ja N:n asunnolla. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen päivä, kun hieman jo halusin mennä sinne. En tiennyt mitä odottaa. En tiennyt lainkaan, miltä siellä näyttää. Näin haudan jo kaukaa, kun kurvasimme autolla tien varteen. Se todella oli ainoa hauta, joka oli peitetty hiekalla ja näytti niin tuoreelta. Itku tuli heti kävellessämme sitä kohti.

Haudalla oli muutamia kukkia ja kynttilöitä. Yksi niistä paloi. Hautakivi laitetaan paikalleen vasta kesällä, kun maa on kokonaan sulanut roudasta, joten nyt sen tilalla oli vain puinen keppi nimellä varustettuna. En voi edelleenkään uskoa, että siellä haudassa hän on. En halua uskoa. Olisi tehnyt mieli kiskaista se keppi irti maasta ja heittää niin kauas kuin käsistä lähtee. En ihan oikeasti halua sisäistää sitä, että siellä makaa saman niminen ihminen, kuin kepissä lukee. Minun mieheni nimi. Minun tuleva sukunimeni. Minun piti mennä naimisiin sen ihmisen kanssa, joka makaa nyt monta metriä maan alla! Se on niin väärin, ettei pieni ihmismieli voi sitä käsittää.

Liekö kohtalon johdatusta vai mitä, mutta N:n isäpuoli sattui tulemaan haudalle juuri samaan aikaan. Vaihdettiin halaukset ja kuulumiset. Olen aina pitänyt N:n vanhemmista todella paljon ja he ovat ottaneet minut ihanasti osaksi perhettä. On hirvittävän haikeaa joutua luopumaan siitä kaikesta. Vaikka tietysti heidän kanssaan voi olla edelleen tekemisissä, mutta en kuulu enää samalla tavalla perheeseen, kuin aiemmin.

Näen mielessäni N:n kuolleet kasvot aina, kun ajattelen hänen makaavan siellä haudassaan. Eikä se ole lainkaan kiva mielikuva. Ja hautausmaalla muistin hautajaispäivän kuin eilisen. Kun maa oli valkoinen ja ihmiset mustiin pukeutuneita. Siitäkin on tultu aika pitkälle. Mutta silti paluu sinne ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Ei kai siitä ikinä helppoa tule. Ei 24-vuotiaan naisen kuulu käydä miehensä haudalla. Ei sen vaan kuulu mennä niin.