Kunnes kuolema meidät erotti

Itkettää.

Kidutan itseäni lukemalla minun ja N:n vanhoja viestejä ja katselemalla valokuvia. Niin paljon ihania muistoja. Niin paljon rakkautta. Niin paljon jotain selittämätöntä taikaa ja kemiaa meidän välillä, jota en koskaan saa enää kokea. Kukaan ei koskaan korvaa häntä.

On ihan tosi kova ikävä. Kunpa saisin vielä edes yhden puhelun, yhden halauksen tai pusun. Kunpa saisin kerran vielä pitää kädestä, silittää hiuksia ja poskea ja kertoa rakastavani. Mutta en saa. En saa enää ikinä koskettaa häntä, ja pelkään unohtavani, miltä hänen ihonsa tuntui. Pelkään, että unohdan äänen ja tuoksun. Tiedän, etten koskaan unohda kokonaan, mutta silti menetän hänestä pienen palasen lisää joka päivä. Halusin tai en, muistot haalenevat päivä päivältä. Välillä kun suljen silmäni, minun on vaikea piirtää häntä eteeni. Mutta kun taas katson valokuvaa, muistan jokaisen pienenkin piirteen selvästi. Ihan, kuin olisin vasta minuutti sitten nähnyt hänet viimeksi. Niin tutulta hänen kasvonsa näyttävät valokuvissa.

Tavallaan on aika hienoa, että olen ollut jonkun kanssa yhdessä siihen asti, kunnes kuolema meidät erotti. Vaikka emme ikinä ehtineet sitä virallisesti toisillemme lupaamaan, pidimme siitä kiinni silti. Minkään riidan tai vastoinkäymisen edessä emme luovuttaneet, vaan pidimme aina yhtä. Niin kauan, kunnes kuolema meidät erotti. Tiesin kyllä, tiesin jo pitkään, että tulemme olemaan yhdessä kuolemaan asti. En vain koskaan arvannut, että se tulisi vastaan näin pian.

Kunpa huomenna olisi parempi päivä. Tiedän ettei ole, sillä menemme N:n vanhempien kanssa meidän asunnollemme käymään läpi N:n omat tavarat. Vaatteet ja aarrelaatikot. Se tekee tästä taas askeleen lopullisempaa. Se on hyvä, mutta vaikea askel. Vaikka koko viikko on ollut ihan hyvä viikko, olo tuntuu nyt viikonlopun kynnyksellä surkealta. On vain niin kova ikävä. En voi uskoa, että hän on lopullisesti poissa.