Muistoja hautajaisista

Katselin tänään jostain ihmeen syystä hautajaiskuvia. Se tuntui kummalliselta. Toisaalta muistan kaiken kristallinkirkkaasti. Muistan pieniä yksityiskohtia ihmisten vaatteista pelottavan tarkasti. Muistan ihmisten katseet, kun he olivat lukeneet muistovärssynsä, laskivat kukkansa arkun viereen, ja loivat katseen meihin lähiomaisiin lähtiessään takaisin paikallensa. Muistan, miten kirkas ja kaunis päivä silloin oli. Muistan, kuinka olin ostanut uudet nahkaiset sormikkaat, jotka suunnittelin laittavani käteen haudalle kävellessä. En laittanut. Nyt ne sormikkaat muistuttavat hautajaisista jokaikinen kerta, kun laitan ne käsiini. Muistan, kuinka vaikeaa oli lukea oma muistovärssy. Muistan, kuinka oli elämäni vaikempia tekoja nousta ylös siitä kirkonpenkistä. Jalat tuntuivat betonilta, tuhansia kiloja painavilta. Mutta pakko oli nousta ja kävellä arkun viereen. Olin valinnut muistovärssyksi jotain mahdollisimman lyhyttä, sillä tiesin, etten pysty puhumaan kuin ihan hetken.

Toisaalta kaikki tuntuu mahdottoman kaukaiselta. Tavallaan katson sitä kaikkea kuin ulkopuolisen silmin. Ihan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa. Minun on vaikea uskoa, että koin sen kaiken ihan oikeasti. Minä hautasin tulevan aviomieheni. Minä istuin ensimmäisessä penkkirivissä kappelissa, minä kävelin ensimmäisenä arkun perässä haudalle, minun nimeni luki ensimmäisenä kuolinilmoituksessa lehdessä. Minä koin tämän kaiken eturivistä. En vaan voi uskoa sitä. Näytän hautajaiskuvissa niin kovin vieraalta. Olinko minä ihan todella siinä? Muistan kaiken selvästi, mutta en silti voi uskoa, että koin sen kaiken, ja selvisin siitä, ja olen nyt tässä. Tuntuu, kuin olisin ollut hautajaisissa vieraana ja nähnyt kaiken, mutta on vaikea ymmärtää, että minä en todellakaan ollut ihan kuka tahansa vieras.

Hautajaisista on pian kahdeksan kuukautta. Sekin tuntuu hullulta ja aiheuttaa kahdenlaisia fiiliksiä. Ihanko todella siitä on niin pitkä aika? Sehän oli aivan vasta. Ja toisaalta siitä on ikuisuus. Se tuntuu kaukaiselta. Aivan kuin se olisi tapahtunut jossakin toisessa elämässä, ei kahdeksan kuukautta sitten.

Tämä on yksi hienoimpia kuvia, mitä omistan. Tähän kuvaan tiivistyy niin monta sanaa ja tunnetta. Suru, ikävä, rakkaus, haikeus, kauneus, ikuisuus ja lopullisuus, alku ja loppu, elämä ja kuolema. Tämä on viimeinen yhteiskuvamme. Siellä arkussa hän on. En voi edelleenkään uskoa sitä. En voi uskoa, että minun elämänjanoinen ja hyväntuulinen rakkaani makaa tuossa valkoisessa arkussa. Ja että hänet laskettiin maahan. Siellä parin metrin syvyydessä hän nyt makaa. Se on viimeinen paikka, jossa toivoisin hänen olevan.