Pyhäinpäivä

Tänään on ollut haikea päivä. Hyvä, mutta haikea.

Aamupäivästä kävin ystäväni kanssa brunssilla ja kävelemässä ympäri talvista Helsinkiä. Oli ihanaa. Se teki todella hyvää. Tämä viikko ei ehkä ole ollut parhaimpia mahdollisia. Vähän jokainen asia on itkettänyt ja on ollut hetkiä, kun kaikki on tuntunut ihan ylitsepääsemättömän raskaalta. Siksi tällainen aamupäivä teki hyvää. Hyvää ruokaa, kuulumiset ja uusimmat juorut ja vähän shoppailua. Tällainen piristää aina.

Helsinkireissun jälkeen kävin haudalla. Alkoi tulla hämärää ja hautausmaa oli niiiin kaunis. Yksi kauneimpia näkyjä, mitä koskaan olen nähnyt. Tämä näky oli minulle aivan uusi, sillä en ole aiemmin käynyt haudoilla pyhäinpäivänä tai jouluna. En ole tiennyt, että siellä näyttää näin kauniilta. Jokainen sytytetty kynttilä kertoo muistoista ja rakkaudesta. Niin äärettömän kaunista.

Sitten menin N:n vanhempien ja mummon kanssa pyhäinpäivän kirkkoon. Pala tuntui kurkussa jo ennen, kuin tilaisuus oli varsinaisesti edes alkanut. Kirkossa luettiin ääneen kaikkien tänä vuonna poisnukkuneiden, kyseiseen seurakuntaan kuuluneiden nimet. N:n nimen kohdalla en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tuli itku. Se oli niin surullista. Kirkko oli aivan mahdottoman kaunis, kävin siellä tänään vasta ensimmäistä kertaa. Sisään astuessani ensimmäinen ajatukseni oli, että tässä kirkossa olisi ihanaa mennä naimisiin. Se olisi sopinut häihin täydellisesti. Mutta sen sijaan minä istuin kirkonpenkissä silmät kyynelissä kuuntelemassa poisnukkuneen avomieheni nimeä. Tämä on niin väärin. Niin epäreilua.

N:n nimen kuulemisen jälkeen oloni oli aivan tyhjä. Istuin penkissä täysin ilmeettömänä ja katse lasittuneena. Olin yhtäkkiä ihan hirvittävän väsynyt ja voimaton. En tuntenut mitään. Tuntui, kuin siinä penkissä olisi istunut vain tyhjä kuori. Sydän oli siitä tytöstä revitty irti jo aikoja sitten. Istuin siinä täysin uupuneena tuijottaen johonkin kaukaisuuteen, enkä pystynyt nimeämään yhtäkään tunnetta, jota olisin sillä hetkellä tuntenut. En tavallaan ollut surullinen, enkä vihainen enkä mitään muutakaan. Vain aivan järjettömän väsynyt ja tyhjä. Sisältä niin tyhjä.

Kirkon jälkeen kävimme porukalla uudestaan hautausmaalla. Nyt oli vielä pimeämpää ja kenties vielä kauniimpaa. En osannut enää itkeä.

Sitten menin vielä N:n äidin ja isäpuolen luokse syömään. Olipa ihanaa jutella heidän kanssaan sekä tästä menetyksestä että ihan kaikesta muustakin. Heidän luonaan oli kotoisaa, niin tuttua. Ja tuli se itkukin.

"Minä muistan kun te olitte juuri tavanneet, ja N sanoi minulle, että "Nyt mä oon mummi tavannu niin kauniin tytön, että en aio päästää sitä menemään" ja minä sanoin että älä missään nimessä päästä."

Tämä N:n mummon lause oli jotain niin kaunista. En ollut kuullut tätä aiemmin. N oli juuri tuollainen. Hän kertoi tunteistaan avoimesti muille, eikä piilotellut mitään. Häntä pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa. N oli ehkä maailman huonoin valehtelemaan ja oli ihailtavaa, miten suoraan hän uskalsi nyt vaikka mummollensa kertoa tuollaisen asian. Voi minun pieni rakas N. Sydäntä pistää ajatella, etten saa häntä ikinä takaisin. Katselimme N:n vauvakuvia ja vähän uudempiakin kuvia ja muistelimme. Siinä oli kertakaikkiaan hyvä mies. Aivan uskomattoman hyvä.

Hassua, kuinka monta eri tunnetilaa voi päivän aikana kokea. Sellaista tämä lesken elämä kai on. Mieliala voi vaihtua minuutissakin. Aamupäivä saattaa olla maailman ihanin, ja saman päivän ilta aivan kauhea. Vuoristorataa tämä elämä nyt on. Tänään oli siltikin hyvä päivä. Surullinen ja haikea, mutta olen onnellinen, että saan säilyttää nämä kaikki ihmiset elämässäni. Heidän avullaan jaksaa taas eteenpäin. Jaksaa jatkaa tätä synkkää polkua, jonka varrelle onneksi lankeaa valonsäteitäkin. Tänään ne valonsäteet loistivat kynttilöiden muodossa. Hitto vie, olen vieläkin aivan äimistynyt hautausmaan lumoavuudesta. On se maailma vaan kaikesta huolimatta kaunis.