Makaronilaatikkoa ja Salkkareita

Välillä arki yksin on niin raskasta. Sitä vain on niin yksin. Kaiken joutuu tehdä yksin.

Tein tänään ison makaronilaatikon. Se oli yksi N:n lempiruoista. Se oli ennen yksi niistä harvoista ruoista, joita minä osasin tehdä. N pyysi usein, että voisitko tänään tehdä sen herkkumakaronilaatikon. Ja minä tein. Tein tänäänkin. Tein aivan liian ison annoksen. Mitä minä yksin tuollaisella määrällä teen? Syön siitä varmaan viikon. Nyt tarvitsisin N:n tänne kanssani syömään sen. N pitäisi siitä. N lappaisi ruokaa lautaselle ison keon, laittaisi viereen muutamia jalapenoja ja suolakurkkusiivuja kyytipojaksi ja kuorruttaisi koko komeuden ketsupilla. Ja sitten ihmettelisi minulle, kuinka joku (=minä) voi mukamas syödä makaronilaatikkoa ilman ketsuppia.

Syödessä olisimme katsoneet Salattuja elämiä. Meidän yhteinen tapamme. Joka ilta syödessämme katsoimme Salkkarit tai nauhalta jotain muita ohjelmia. Salkkarit olivat aina meidän yhteinen juttumme. Koko päivän saatoimme viipottaa molemmat tahoillamme, koulussa ja töissä ja kavereita tapaamassa, mutta illalla katsoimme yhdessä Salkkarit. Emme ikinä katsoneet niitä yksin. Jos olin illan yksin kotona ja N vaikka kaverinsa luona tai missä ikinä, en katsonut niitä yksin. Katsoimme ne sitten yhdessä nauhalta myöhemmin illalla tai seuraavana päivänä. Se puolituntinen oli tärkeä hetki ja meidän yhteinen hetki, jos päivän aikana ei muuten ehtinyt olla yhdessä.

Tänään söin makaronilaatikkoni ja katsoin Salkkarini ihan yksin. Niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Mutta tänään kaipasin häntä jostain syystä siihen vierelle enemmän kuin normaalisti. Ehkä se johtui siitä makaronilaatikosta. Vielä edellisellä kokkauskerralla olen tehnyt sen N:lle. En kertaakaan N:n kuoleman jälkeen.

Ensimmäistä kertaa tein N:lle makaronilaatikon yhtenä kesänä, kun hän oli ollut viikonlopun festareilla. Hän palasi sunnuntaina reissussa rähjääntyneenä kotiin, ja odotin siellä häntä koti siivottuna, laatikko uunissa ja söpö mekko päällä. Minä, joka en koskaan käytä mekkoja. N piti yllätyksestä. Siitä lähtien hän pyysi säännöllisesti sitä makaronilaatikkoa.

Tekisin mitä vain, että saisin kokata sitä hänelle tänäkin päivänä. Kunpa saisin katsoa meidän yhteiset sarjamme hänen kanssaan. Istua sohvalla ja kuunnella päivän kuulumiset. Kuunnella selitystä autoista, joista en mitään ymmärrä eikä minua liiemmin edes kiinnosta, mutta kunpa saisin nyt vain katsoa hänen puhuvan. Selittävän innostuneena silmät loistaen omia juttujaan. Kunpa saisin koskea. Kunpa saisin rakastaa. Kunpa saisin edes riidellä! Voi että minä antaisin paljon, jos saisin edes riidellä hänen kanssaan! Tehdä ihan mitä tahansa. Hyvässä tai pahassa. Haluan sen kaiken takaisin. Hyvät ja huonot hetket. Makaronilaatikon ja Salatut elämät hänen kanssaan keskellä tuikitavallista ja arkista keskiviikkoiltaa. Koska mitä muuta voi ihminen pyytää? Missä muka on enemmän rakkautta ja onnea, kuin keskiviikkoillassa? No ei missään!

En halua kokea tätä yksin. En halua elää yksin. Tänä iltana on helvetinmoinen ikävä. En tee tätä pirun makaronilaatikkoa enää ikinä. Välillä pienetkin asiat laukaisevat tämän kaiken ja saavat sen vyörymään päälle. Nyt on ikävä. Ihan valtava.