Joululauluja

Tämä viikko alkoi hyvin. Kävimme ystäväni kanssa heti aamusta kävelylenkillä. Ja samalla kävimme nopeasti N:n haudalla, koska hautausmaa sattui olemaan metsäpolun vieressä, jonne olimme matkalla. En ollutkaan vähään aikaan käynyt haudalla. N:n äiti oli vaihtanut kukat syksyisempiin. Nyt siellä oli kauniita kanervoja ja kynttilät paloivat, kuten aina.

Viikonloppuna näen N:n vanhempia. Siitäkin on mennyt tovi, kun olemme viimeksi törmäilleet. Viestiä laitamme kyllä lähes viikoittain, mutta odotan tosi paljon, että näemme nyt ihan kunnolla. Kun N eli, kävimme hänen äitinsä ja isäpuolensa luona vähintään kerran viikossa. Joskus jopa kaksi. Näimme todella usein. Nyt minulla onkin N:n lisäksi ikävä myös hänen perhettään. He ovat niin ihania ihmisiä.

Mietin tänään tulevaa joulua. Se tuli itseasiassa mieleeni siitä, kun olin keittiössä siivoamassa, ja kuulin kun jossain naapurissa soi joululaulut. Jähmetyin oikeasti paikalleni ihmettelemään, kuulenko ihan oikein. Onko tässä talossa todella näin paperinohuet seinät, että kuulen selvästi, mitä kappaletta naapuri kuuntelee? Ja kuunteleeko hän ihan tosissaan jo joululauluja? No jaa, onhan nyt toisaalta jo lokakuun viimeinen päivä. Eihän siihen jouluun enää olekaan kuin vajaa kaksi kuukautta.

Tuon joululauluhetken aikana minusta tuntui ihan siltä, kuin N olisi ollut kanssani siellä keittiössä. Olisimme molemmat pysähtyneet paikoillemme kuuntelemaan sitä laulua, katsoneet toisiamme huvittuneina ja alkaneet nauraa. Näin silmissäni, kuinka se tilanne olisi mennyt. Tiesin, mitä hän olisi sanonut, miltä hän olisi näyttänyt. Vaan hän ei ollut siinä, ei muuten kuin kuvitelmissani. Ihanaa tuntea joku ihminen niin hyvin, että tietää täsmälleen, mitä hän sanoisi jossain tilanteessa. Ja samaan aikaan on maailman suurin vääryys, että kuvitelmani ja muistoni ovat ainoita, mitä siitä ihmisestä on jäljellä. En saa häntä enää koskaan keittiööni nauramaan kanssani naapurin joululauluille. En muuta kuin ajatuksissani. Mutta se ei riitä.

Se joulu. Mietin tänään, millainen joulusta mahtaa tulla. Jouluaattona haluan ehdottomasti haudalle. Minä en ole koskaan jouluisin käynyt hautausmaalla, sillä minulla ei ole ollut ketään, jonka haudalla käydä. Näen mielessäni valkoisen joulun. Näen lumikerroksen hautausmaalla. Näen sellaisen kirkkaan jouluisen päivän. Aurinko paistaa vähän ja on valoisaa ja kaunista. Todellisuus voi olla jotain ihan muuta, mutta sellaisen päivän näen mielessäni. Jouluaaton vietän vanhemmillani. N:n lisäksi tästä joulusta tulee puuttumaan pikkusiskoni, joka on vaihto-oppilaana Amerikassa. Erilainen joulu. Minä ja N olemme aiemmin viettäneet jokaisen joulupäivän N:n äidin luona, sillä siellä on silloin pitkän kaavan mukaan jouluruokailu. Tarjolla on kaikkea mitä kuvitella saattaa, ja paljon muuta. Paikalla sukulaisia ja N:n sisarukset puolisoidensa kanssa. Tänä jouluna en saa kokea samaa. Harmittaa, sillä se on ollut ihana perinne. Voi, kunpa olisin viime jouluna tiennyt, että se jää viimeiseksi yhteiseksi jouluksi. Tai oikeastaan onneksi en tiennyt. Onneksi en tiennyt, mitä on tulossa. Koska jos olisin tiennyt, olisi koko joulu mennyt murehtiessa ja surressa. Nyt viimeisestä yhteisestä joulusta on ihanat muistot. Lämpöä ja rakkautta. Kuten jouluna pitäisi ollakin.

N antoi minulle viime jouluna lahjaksi korttikotelon, jota käytän päivittäin lompakon sijasta. Siellä minulla on N:n käyntikortti. En pysty ottamaan sitä pois. Se oli siellä jo ennen N:n kuolemaa ja on edelleenkin. Välillä otan sen esiin ja luen N:n nimeä, työpaikkaa ja titteliä läpi uudelleen ja uudelleen. Sitten panen kortin takaisin kotelooni, ja jatkan elämää. Välillä on hetkiä, kun on pakko pysähtyä miettimään häntä. Jotkut hetket tuovat hänet elävästi mieleen. Sellaisina hetkinä ikävä puristaa rintaa. Mutta silti elämä jatkuu. Tälläkin viikolla.