Tämä kaupunki

Päästyäni tänään iltavuorosta ja kävellessäni lyhyen matkan kotiin kaupungin keskustan läpi, en voinut olla miettimättä. Miten ihmeessä olen joutunut tähän tilanteeseen? Miten tällaista voi tapahtua?

En voi uskoa, että asun yksin tässä kaupungissa. Muutin tänne N:n kanssa reilu neljä vuotta sitten. Sitä aiemmin en ollut edes käynyt täällä. Ja vaikka halusin muuttaa, koska olin halunnut vaihtelua kotikaupungistani jo monta vuotta, ei tämä silti tuntunut kodilta. En pitänyt tästä kaupungista. Onneksi minulla oli N, koska kirjaimellisesti yhtään mitään muuta ei ollut. Jos joku olisi sanonut, että neljän vuoden päästä asut tässä kaupungissa yksin, olisin nauranut. Hyvä vitsi. En ikinä asu tässä kaupungissa yksin. Jos minä ja N eroamme, en varmasti jää tänne. Muutan pois mahdollisimman nopeasti tästä kamalasta kaupungista, eikä muuten tule ikävä.

Niin. Nyt neljä vuotta myöhemmin joudun toteamaan itselleni, että asun sittenkin tässä kaupungissa. Yksin. Nyt minulla ei edes ole häntä minun kanssani. Olen aivan täysin, pohjattoman, suunnattoman yksin. Kaupungissa, josta en edes pidä. Onhan minulla täällä koulukavereita ja yksi parhaista ystävistäni. Onneksi. Mutta ei se ole sama.

En ole koskaan eläissäni ollut näin itsenäinen ja vahva. Kotimatkalla tajusin yhtäkkiä, että minä herranjumala sentään asun eri kaupungissa kuin perheeni. Minulla ei ole täällä perhettä. Eikä poikaystävää. Olen aivan yksin, on pelkkä minä. Tässä kaupungissa ei minulla ole ketään, mutta silti tässä kaupungissa on kaikki, mitä omistan. Täällä on minun kouluni ja työpaikkani. Muuta ei ole. Ei täällä, eikä missään muualla. Ja vaikka pidän työpaikastani, se muistuttaa minua siitä vanhasta elämästä, jonka omistin. Jota en koskaan enää saa.

Kun kävelen perjantai-iltana töistä kotiin, on tämä kaupunki pimeä, mutta silti elossa. Ravintoloissa ja pubeissa on ihmisiä. Katson niiden tunnelmallisiin pöytiin, joissa istuu miehiä ja naisia treffeillä. Ensitreffeillä, vuosipäivätreffeillä, muuten vaan treffeillä. Tuntuu niin pahalta. Tietyömaa katkaisee autotien, on katkaissut jo vaikka kuinka kauan. Ravintolan kyltti loistaa valoa kadulle. Ihmisiä tupakalla. Mäkkärin edessä mölyäviä teinejä. Juna-asemalle pysähtyy juna pari kertaa tunnissa. Aseman vieressä on suuri puu, joka on täynnä mustia lintuja, jotka raakkuvat ihan järkyttävän kovaa. Ne ovat siinä joka ilta, kun tulen töistä. Olisivat joskus hiljaa.

Kello lähestyy puolta kahta. Yöllä. Ei väsytä sitten tippaakaan, ja huomenna odottaa aamuvuoro. Välillä on niitä päiviä, kun en jaksaisi hymyillä enää yhdellekään asiakkaalle, vaikka tiedän, että on pakko. Ja tiedän, että työpaikkani on yksi tärkeimpiä juttuja, joita minulla nyt on. Joita minulla enää on.

Minun piti rakentaa elämäni tähän kaupunkiin. Olin sopeutumassa tänne ja aloin jopa pitää tästä. Olimme ostamassa asuntoa täältä. Nyt en malta odottaa sitä päivää, kun pääsen pois. Kuvittelen poismuuttamisella pääseväni karkuun tätä kaikkea. Sehän on valetta. Vaikka muuttaisin toiselle puolelle maapalloa, en pääse elämääni karkuun. Eikä tämä kaupunki edes ole niin paha. Ei ihan oikeasti ole. Välillä vain surettaa niin pirusti olla niin pirun yksin. Mutta samaan aikaan joudun myöntämään itselleni, että olen yksin, minne tahansa muuttaisinkin. En olisi tämän onnellisempi tai onnettomampi missään muuallakaan. Ei se ole tämän kaupungin vika, että minua itkettää keskellä yötä. Mutta kenen vika se sitten on? Miten voi olla mahdollista, että minulle tapahtui näin?