244 päivää

Olen viime aikoina miettinyt valtavan paljon N:n kuolemaa edeltänyttä ja heti sen jälkeistä aikaa. Melkein joka päivä. Mietin kerta toisensa jälkeen sairaalassa oloa, sitä kun näin N:n viimeistä kertaa ja ylipäätään niitä ensimmäisiä päiviä ja viikkoja. Se oli elämäni kamalinta aikaa. Se aika tuntuu olevan kummallisen sumun peitossa. Muistan pieniä yksityiskohtia hämmentävän tarkasti, mutta kokonaisuutena esimerkiksi ensimmäinen viikko on täysin pimennossa. Mitä olen tehnyt silloin? Miten ylipäätään olen selvinnyt? Miten olen jaksanut nousta aamulla ylös sängystä, millä olen pystynyt perustelemaan itselleni, että tänäänkin kannattaa nousta, mistä olen saanut sen voiman? Tuntuu hullulta. Kuin se en olisi ollut minä. Toisaalta se kaikki tuntuu eiliseltä. Toisaalta siitä tuntuu olevan valovuosia. Tänään siitä on kahdeksan kuukautta.

Se on melko pitkä aika itseasiassa. Kahdeksan kuukautta on 244 päivää. Niin kauan olen ollut ilman häntä. Normaalissa elämässä kahdeksan kuukautta ei loppujen lopuksi ole aika eikä mikään. Se menee nopeasti. Vuodenajat vaihtuvat ja päivät kuluvat. Nyt minä olen työstänyt tätä yksinjäämistä ja surua 244 päivää. Niin monena päivänä olen miettinyt tätä. Pohtinut, itkenyt, muistellut, työstänyt. Ihan jokaikinen päivä. Ja useana yönäkin. 244 päivässä pääsee aika pitkälle. Uskoisin siinä olevan tarpeeksi päiviä, jotta tämän asian voi sisäistää. En onneksi enää herää siinä uskossa, että N on elossa. Tiedän, ettei hän ole. Olen sisäistänyt ja ymmärtänyt sen kyllä. Siihen on ollut riittävästi aikaa. 244 päivää on pitkä aika, jos joutuu aktiivisesti työstämään jotakin asiaa tuntikausia päivässä.

En ole aiemmin miettinyt näin paljon niitä ihan viimeisiä ja ensimmäisiä hetkiä. Ehkä en ole halunnut miettiä. Ehkä se on ollut liian tuskallista. Nyt mieli hakeutuu jostain kumman syystä jatkuvasti sinne sairaalaan ja N:n vuoteen ympärille. Vanhempieni kotiin ja puhelinsoittoihin ystävilleni. Se on varmasti hyvä asia. Vaikka ne muistot itkettävät ja satuttavat enemmän kuin voin millään sanoilla kuvailla, on tämäkin vaihe käytävä läpi. Ja kun olen muistellut ne hetket tarpeeksi monta kertaa, pääsen ehkä taas eteenpäin. Kai nekin hetket täytyy jotenkin käsitellä. Ehkä joskus tulee päivä, kun ne eivät satuta ihan näin paljoa. Tai ehkä ei tule. Mistäs sitäkään tietää.

Mutta tuskallista se on. On ihan kamalaa muistella sitä hetkeä, kun lähdin pois hänen luotaan tietäen, etten näe häntä enää koskaan. Että elintoimintoja ylläpitävät koneet tullaan sammuttamaan pian. Hän oli vielä silloin niin elävän näköinen. Lämmin. Sen on täytynyt olla elämäni vaikein hetki. Kävellä pois jonkun sellaisen luota, jota rakastaa kaikista eniten. Heihei rakas. Muistan sairaanhoitajan pyyhkineen kyyneleitään, kun hän saattoi minut ulos huoneesta. Muistan kysyneeni joltain, en edes tiedä keneltä, eikö häntä voitaisi vain herättää. Kukaan ei tainnut vastata. Muistan ensimmäisen käyntini meidän asunnollamme N:n kuoleman jälkeen. Halusin mennä yksin. Muistan itkeneeni ja olleeni väsynyt ja voimaton. Koti näytti niin valoisalta helmikuun auringonpaisteessa. Minun mieleni ei ole koskaan ollut yhtä musta.

Viime päivinä olen itkenyt. Myös nauranut, mutta iltaisin itkenyt. Eikä se ole huono asia. Ehkä kyyneleiden mukana poistuu pisara kerrallaan paloja tästä ahdistuksesta. Ainakin aamuisin tuntuu, että on helpompi hengittää. Hyvä niin. Hengittäminen on aivan liian aliarvostettua. Välillä se on ainoa asia, jota jaksaa tehdä. Ja niinä hetkinä ei muuta tarvitse jaksaakaan.