maanantai 17. lokakuuta 2016

244 päivää

Olen viime aikoina miettinyt valtavan paljon N:n kuolemaa edeltänyttä ja heti sen jälkeistä aikaa. Melkein joka päivä. Mietin kerta toisensa jälkeen sairaalassa oloa, sitä kun näin N:n viimeistä kertaa ja ylipäätään niitä ensimmäisiä päiviä ja viikkoja. Se oli elämäni kamalinta aikaa. Se aika tuntuu olevan kummallisen sumun peitossa. Muistan pieniä yksityiskohtia hämmentävän tarkasti, mutta kokonaisuutena esimerkiksi ensimmäinen viikko on täysin pimennossa. Mitä olen tehnyt silloin? Miten ylipäätään olen selvinnyt? Miten olen jaksanut nousta aamulla ylös sängystä, millä olen pystynyt perustelemaan itselleni, että tänäänkin kannattaa nousta, mistä olen saanut sen voiman? Tuntuu hullulta. Kuin se en olisi ollut minä. Toisaalta se kaikki tuntuu eiliseltä. Toisaalta siitä tuntuu olevan valovuosia. Tänään siitä on kahdeksan kuukautta.

Se on melko pitkä aika itseasiassa. Kahdeksan kuukautta on 244 päivää. Niin kauan olen ollut ilman häntä. Normaalissa elämässä kahdeksan kuukautta ei loppujen lopuksi ole aika eikä mikään. Se menee nopeasti. Vuodenajat vaihtuvat ja päivät kuluvat. Nyt minä olen työstänyt tätä yksinjäämistä ja surua 244 päivää. Niin monena päivänä olen miettinyt tätä. Pohtinut, itkenyt, muistellut, työstänyt. Ihan jokaikinen päivä. Ja useana yönäkin. 244 päivässä pääsee aika pitkälle. Uskoisin siinä olevan tarpeeksi päiviä, jotta tämän asian voi sisäistää. En onneksi enää herää siinä uskossa, että N on elossa. Tiedän, ettei hän ole. Olen sisäistänyt ja ymmärtänyt sen kyllä. Siihen on ollut riittävästi aikaa. 244 päivää on pitkä aika, jos joutuu aktiivisesti työstämään jotakin asiaa tuntikausia päivässä.

En ole aiemmin miettinyt näin paljon niitä ihan viimeisiä ja ensimmäisiä hetkiä. Ehkä en ole halunnut miettiä. Ehkä se on ollut liian tuskallista. Nyt mieli hakeutuu jostain kumman syystä jatkuvasti sinne sairaalaan ja N:n vuoteen ympärille. Vanhempieni kotiin ja puhelinsoittoihin ystävilleni. Se on varmasti hyvä asia. Vaikka ne muistot itkettävät ja satuttavat enemmän kuin voin millään sanoilla kuvailla, on tämäkin vaihe käytävä läpi. Ja kun olen muistellut ne hetket tarpeeksi monta kertaa, pääsen ehkä taas eteenpäin. Kai nekin hetket täytyy jotenkin käsitellä. Ehkä joskus tulee päivä, kun ne eivät satuta ihan näin paljoa. Tai ehkä ei tule. Mistäs sitäkään tietää.

Mutta tuskallista se on. On ihan kamalaa muistella sitä hetkeä, kun lähdin pois hänen luotaan tietäen, etten näe häntä enää koskaan. Että elintoimintoja ylläpitävät koneet tullaan sammuttamaan pian. Hän oli vielä silloin niin elävän näköinen. Lämmin. Sen on täytynyt olla elämäni vaikein hetki. Kävellä pois jonkun sellaisen luota, jota rakastaa kaikista eniten. Heihei rakas. Muistan sairaanhoitajan pyyhkineen kyyneleitään, kun hän saattoi minut ulos huoneesta. Muistan kysyneeni joltain, en edes tiedä keneltä, eikö häntä voitaisi vain herättää. Kukaan ei tainnut vastata. Muistan ensimmäisen käyntini meidän asunnollamme N:n kuoleman jälkeen. Halusin mennä yksin. Muistan itkeneeni ja olleeni väsynyt ja voimaton. Koti näytti niin valoisalta helmikuun auringonpaisteessa. Minun mieleni ei ole koskaan ollut yhtä musta.

Viime päivinä olen itkenyt. Myös nauranut, mutta iltaisin itkenyt. Eikä se ole huono asia. Ehkä kyyneleiden mukana poistuu pisara kerrallaan paloja tästä ahdistuksesta. Ainakin aamuisin tuntuu, että on helpompi hengittää. Hyvä niin. Hengittäminen on aivan liian aliarvostettua. Välillä se on ainoa asia, jota jaksaa tehdä. Ja niinä hetkinä ei muuta tarvitse jaksaakaan.

6 kommenttia:

  1. Hirveästi stemppiä sulle. Tulin katsomaan millainen blogi sulla on ja pakko myöntää, että yllätyin. Jään seuraamaan sun blogia.

    www.believemydestiny.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti <3 Kiva kuulla, että jäät seuraamaan blogia ja ihanaa, kun jätit kommentin! Hyvää syksyn jatkoa!

      Poista
  2. Hurjasti tsemppiä, kirjoitan varmaa joka kommentissa tsemppiä. Toivottavasti ei haittaa :D ! Ihana postaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa lainkaan! Kiitos paljon, kiva kuulla, että pidit <3

      Poista
  3. Ei sille voi mitään, että oikotietä ei ole, on vain taivallettava tätä hidasta polkua. Traumaattiset kohdat kelautuvat esiin toistuvasti. Voi olla hyväksi myös puhua niistä toisten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on aivan totta, että tässä asiassa ei oikotietä ole. Välillä toivoisi olevan. Olisi niin kiva päästä ohi näistä kaikista ikävistä tunteista ja itkusta, päästä suoraan siihen vaiheeseen, kun surua ja ahdistusta ei enää ole. Olisi vain lämmin kaipuu ja kauniit muistot.

      Mutta eihän se niin mene. Kaikki ajatukset ja tunteet ja muistot on käytävä yksi kerrallaan läpi. Kyllä se siitä pikkuhiljaa helpottaa. Aika auttaa. Ja vertaistukiryhmästä on ollut paljon apua.

      Poista