Vain elämää

Vain elämää. Siinäpä vasta TV-ohjelma, jota katsoessa itken jokaikinen kerta. Minusta tuntuu, että jokainen jakso pyörii kuoleman ympärillä. Kaikilta on kuollut joku rakas. Hirveän surullista. En enää muista, onko kuolema ollut näin paljon esillä aiemmilla kausilla. Vai kiinnitänkö siihen nyt vain enemmän huomiota? Mikael Gabrielin jakso oli pahin. Vollotin kuin pikkulapsi. Myös Chisun jakso oli paha, kun karismaattinen Hector esitti Tuu mua vastaan. Minun biisini. Se kappale linkittyy niin vahvasti siihen päivään, kun N kuoli. Siihen automatkaan sairaalalle. Ja siitä yksi lause päätyikin blogini nimeksi. Anna Puun päivää odotan myös pienellä kauhulla, sillä hänen lyriikoitaan luin N:n arkun vieressä muistovärssynä. Saa nähdä, kuullaanko jaksossa kyseinen biisi. Miten kaikki nämä minulle merkittävät artistit ovat mukana juuri tällä kaudella?

Huomaan kiinnittäväni kuolemaan paljon enemmän huomiota, kuin aiemmin. Kuolema on sanana minulle kuin punainen vaate. Kuulen sen aina. Se särähtää aina korvaan. Siinä on nyt erilainen kaiku, kuin koskaan aiemmin. Bongaan sitä sanaa ihmisten puheista, lehdistä, kappaleista. Mutta en silti halua, että ihmiset välttelevät sitä sanaa minun seurassani. Sehän on sana siinä missä muutkin. En mene rikki, vaikka sen sanoo ääneen. Olen huomannut ihmisten menevän hämilleen, jos he vahingossa sanovat sanan ääneen seurassani. "Mä nukuin varmaan kaks tuntia viime yönä, oon ihan kuoll... tosi väsyny.", "Ihan hirvee kurkkukipu, mä kuolen tähän. Tai siis tarkotan että...". Lauseet katkeavat kesken. Sana on jo puoliksi tullut, kun ihmiset huomaavat, ettei sitä voi sanoa minulle. Kyllä voi. Kyllä sen voi sanoa. Saatan itsekin käyttää sitä ties missä yhteyksissä, mutta toki paljon vähemmän, kuin aiemmin. Se ei enää tule suustani ulos yhtä kepeästi, kuin aiemmin.

Tänään vedin spontaanit kiitollisuusitkut Vain elämään jälkeen. Itketti, koska tuli tosi kiitollinen olo. Minulla on ollut ihan pirun hyvä elämä! Olen saanut niin paljon. Minulla oli hyvä lapsuus. Ei ikinä puutetta mistään. Minulla on opiskelupaikka ja työpaikka. Asioita, joista monet vain haaveilevat. Minulla on kiva koti, joka on sisustettu minua miellyttävillä kalusteilla ja tekstiileillä. Minulla on pankkitilillä rahaa ja vaatehuone täynnä vaatteita ja kalliita käsilaukkuja. Minulla on ihana perhe ja nippu ystäviä. Sain pitää ihanan miehen melkein neljä vuotta. Ja ihanan miehen perhe ja suku kohtelevat minua edelleen kuin omaansa. Miten voin ikinä pyytää tämän enempää? Ansaitsenko tämän kaiken hyvän? En uskalla enää toivoa yhtään mitään, koska olen jo saanut niin paljon. Tuntuisi melkein kiittämättömältä toivoa jotakin. Olen ollut onnekas. Minulla on kaikki oikeasti ihan hyvin. Tällaista tämä elämä on. Välillä myrskyää niin, ettei pysy pystyssä. Mutta sen vastapainona on jotain hyvääkin. Kaikkea kallisarvoista. Vain elämää. Sehän on tärkeintä, vai mitä? Että on elämä. Sairaan rakas elämä.