Muistot ei katoa

"Sinulla on kuitenkin muistot, joita kukaan ei vie pois. Pidä se aina mielessä."

Niin sanoi kriisityöntekijä minulle viikko N:n kuoleman jälkeen. Niin sanoi moni muukin. Alussa tuo lause aiheutti suorastaan ärsytystä ja entistä enemmän surua. Mitä minä teen muistoilla, kun se muistojen toinen osapuoli on kuollut?! Miten ne ihanat hetket muka lämmittävät mieltä, kun tulevaisuus on täynnä pelkkää tuskaa? Muistothan vain tuottavat pahaa mieltä, kun en kuitenkaan saa enää kokea niitä hetkiä hänen kanssaan!

Enää en ajattele niin. Nyt osaan vaalia muistoja ja olla niistä äärimmäisen kiitollinen. Nyt muistot tuottavat jo hyvää mieltä ja hymyä. Osaan ajatella, että onneksi sain ne hetket. Onneksi saan pitää edes ne, kun kaikki muu vietiin. Enää muistot eivät aiheuta kyyneleitä, kuten ne alussa tekivät. Tietysti välillä ne saavat itkemäänkin, mutta pääasiassa ne lämmittävät. Vajaaseen neljään vuoteen mahtuu paljon muistoja. Ja yritänkin muistella mahdollisimman paljon ja usein, etten vain unohda. Tiedän, että vuosien saatossa muistot haalenevat. Nyt ne ovat kaikista kirkkaimmat. Yritän muistella päivittäin, jotta ne ihanat asiat ja muistikuvat pysyisivät mielessäni mahdollisimman kauan.

On jännää ajatella, mitä muistan hänestä ja meidän suhteestamme 30 vuoden päästä. Olen silloin päälle viisikymppinen. Ajattelenko häntä vielä silloin? En varmasti päivittäin, mutta ehkä silloin tällöin. En usko, että varsinaisesti ikävöin häntä enää silloin. En sillä lailla, kuin nyt. Varmasti muistelen häntä ja koko tätä kamalaa tapausta, mutta en tunne enää tällaista viiltävää ikävää. Toivottavasti olen saanut elämääni paljon muita hyviä asioita, jotka antavat rakkautta.

Vaikka ikävä joskus vuosikymmenien saatossa muuttaisi muotoaan tai lakkaisi kokonaan olemasta, en silti unohda häntä koskaan. En minä koskaan unohda, että sulhaseni kuoli, kun olin 24-vuotias. Se on aina minussa. Se kokemus ja ne tunteet ovat aina minussa. Tämä muutti minut lopullisesti. Tämä muutti loppuelämäni peruuttamattomasti. Olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin, ostanut talon ja toivon mukaan saanut lapsia. Tämä muutti koko loppuelämäni ja kaikki suunnitelmani, joita olin koskaan tehnyt. Se ei koskaan poistu minusta. Kannan tätä mukanani hautaan asti. Ja vaikka en 30 vuoden päästä enää mieti häntä aktiivisesti päivittäin, jotain tästä kokemuksesta säilyy silloinkin. Sellainen tietty arvo- ja ajatusmaailma. Tulen aina olemaan kiitollinen tästä elämästä. Tulen arvostamaan ja rakastamaan läheisiäni enkä valita pienistä. En pidä asioita itsestäänselvänä ja tajuan, että kaiken voi menettää hetkessä. Osaan vaalia muistoja ja ymmärrän, että kun elämässä menettää kaiken, ovat ne ainoa asia, mitä jää jäljelle. Ja ne kantavat, vaikkei siihen aina itse jaksa uskoakaan.

Yksi ihanimmista yhteisistä muistoistamme. Tässä kuvassa olemme juuri palanneet Kanarian matkalta kotiin tasan kaksi vuotta sitten. Odotimme matkalaukkujamme lentokentällä. Odotimme kaikkea sitä elämää, joka meillä piti olla edessä.