Valkoinen aamu

Tänään heräsin valkoiseen aamuun. Ensilumi. Istuin hyvän tovin pienessä keittiössäni tuijottamassa ikkunasta hentoisien hiutaleiden tipahtelua maahan. Talvi tekee tuloaan. Kunpa N olisi saanut nähdä tämän. Vaikka ei hän edes pitänyt talvesta. Tänä aamuna hän olisi kironnut, kun autossa on vielä kesärenkaat ja tuskastellut, että nyt alkaa töissä vuoden kiireisin sesonki, kun kaikki muutkin tulevat vaihtamaan renkaansa.

Aika on mennyt todella nopeasti. Lumi oli maassa, kun hän kuoli. Silloin oli kova pakkanen ja paistoi aurinko. Vielä ei ole kovaa pakkasta eikä tänään paistanut aurinkokaan, mutta lähestymme sitä vuodenaikaa. Hassua, kuinka nopeasti kevät, kesä ja syksy menivät. Tietyllä tavalla ne ovat myös menneet sumun peitossa. Erityisesti kevät. Mutta eipä tuo ole ihmekään. 

Tänään oli taas vertaistukiryhmän tapaaminen. Viime viikolla tapaamisesta lähtiessäni mietin, etten haluaisi sen koskaan loppuvan. Mitä sitten, kun ryhmän kaikki 15 tapaamista ovat ohitse? En halua! Ryhmästä on tullut niin tärkeä osa elämää. Ryhmäläiset tuntuvat hassulla tavalla tutuilta ja sieltä saa lohtua. Myös iloa, viimeisinä kertoina olemme nauraneet ja vitsailleet paljonkin. Tänään oli hyvä kuulla, etten ole ainoa, joka on miettinyt näitä asioita. Muilla on ollut samanlaisia ajatuksia. En ennen ryhmän alkua voinut kuvitellakaan, että siellä käyminen on tällaista. Että sinne menoa jopa odottaa. Että siitä tulee yksi elämäni tärkeimmistä jutuista. Siellä on hyvä olla. En koskaan olisi halunnut kuulua tähän ryhmään, ei kai kukaan haluaisi. Mutta nyt olen tosi onnellinen, että tällainen ryhmä on olemassa meitä kovia kokeneita varten. Ihanaa kuulua johonkin, koska viimeisten kuukausien aikana myös yksinäisyys on ollut vallitseva olotila aika useasti.

Loppuviikolla on tiedossa töitä ja yhdet opiskelijabileet. Sekä tenttiin lukua. Tukiryhmässä olemme puhuneet siitä, että itselleen tulisi olla armollinen. Jos jotain asiaa ei huvita tehdä, niin ei tarvitse pakottaa itseään. Ei tarvitse jaksaa kaikkea ja pystyä kaikkeen. Voi, kunpa voisinkin käyttää tätä syynä siihen, ettei minun tarvitsisi avata tuota kammottavaa 800 sivuista tenttikirjaa. Nyt ei huvita, mutta valitettavasti tieto ei tartu päähäni laiskottelemalla. Sen verran kunnianhimoinen olen, että vaikka en saisi kursseista huippuarvosanoja, aion päästä niistä läpi. Haluan, että valmistumispäivänäni tuolla pilvenreunalla istuu yksi tyyppi, joka ajattelee: "Siinäpä vasta taistelija ja selviytyjä, joka ei koskaan luovuta. Suoritti ammattikorkeakoulunkin tämän kaiken keskellä. That's my girl!"