Katkeroituminen

Olenko katkera siitä, mitä minulle tapahtui?

Taistelen sitä vastaan. Taistelen katkeroitumista vastaan. Koska jos katkeroidun, se pilaa koko loppuelämäni. Jos annan katkeruudelle vallan, se käyttää valtansa hyväkseen ja tappaa minutkin. Enkä minä anna sille sitä valtaa. En anna sen hukuttaa minua alleen. En halua katkeroitua.

Mutta tottakai olen katkera. Hitto vieköön, olen katkera, vihainen, suuttunut, epäuskoinen, kateellinen ja mustasukkainen. Olen paljon negatiivissävytteisiä adjektiiveja. Minusta tällainen kohtalo on kohtuuton ja epäoikeudenmukainen. Miksi juuri minä? Miksei ihan kuka tahansa muu kuin minä? Tottakai tunnen katkeria fiiliksiä tästä. Ihan joka päivä.

Mutta olen tehnyt päätöksen, etten katkeroidu. Tämä nyt vain meni näin. En hae syyllisiä enkä jossittele. Koska se on täysin turhaa. Se ei tuo häntä takaisin, mutta saan siitä kyllä pahan mielen itselleni. Tämä on vain jotenkin käsiteltävä niin pitkälle ja perusteellisesti, että jollain tavalla hyväksyn ja ymmärrän. Minä en halua olla vuosikymmenien päästä se katkera mummo, joka valittaa ja kiukuttelee kaupan kassoille ja vittuilee sukulaisille. Minä haluan olla sellainen lempeä ja ystävällinen mummo, jolta on ehkä viety paljon, mutta joka on myös saanut paljon. Joka osaa arvostaa asioita. Kun olen vanha, haluan katsoa elämääni taaksepäin ja todeta, että olipahan muuten hauska ja rakkaudentäyteinen seikkailu. Haluan pystyä sanomaan silloin, että onneksi en katkeroitunut, vaan muistin itse elää ja nauttia pienistä hetkistä.

Nyt on taas vallalla vahva eteenpäinmenemisen fiilis. Tällä viikolla olen ajatellut usein, kuinka N haluaisi minun selviytyvän tästä. N toivoisi, että kulkisin voittajana tämän kaiken läpi ja saisin elämästä kiinni. On ehkä hassua ajatella, että haluan selviytyä N:n takia, enkä itseni. Välillä ajattelen niin. On päiviä kun ajattelen, että selviän, jotta N ei tuntisi huonoa omaatuntoa, kun "jätti" minut yksin. Ja toisina päivinä ajattelen, että selviän, koska minulla on vielä paljon kallisarvoista elämää jäljellä, eikä sitä pidä tuhlata. Ei sen väliä, kenen vuoksi selviydyn. Kunhan teen sen.

Ilman katkeroitumista. Ilman jossittelua ja syyttäviä sormia. Joinakin päivinä siihen surkuttelumielentilaan on kieltämättä helppo tipahtaa. Antaa itsensä pudota sinne jonnekin alas ja velloa siellä päivä jos toinenkin. Vihata kaikkea ja kaikkia ja olla kateellinen muille. Kunhan sinne ei jää. Kunhan kapuaa ylös. Nousee jaloilleen ja näyttää koko maailmalle vaikka keskisormea. Tai peukkua. Etpäs saanut minua musertumaan, vaikka kuinka yritit!