Vuorenhuippuja ja aallonpohjia

Kiirettä pitää. On tämä marraskuu ollut melkoinen kuukausi. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut ehkä jarruttaa hieman aikaisemmin. Tämä kuukausi on ollut aivan liian täynnä koulutehtäviä ja töitä. Ja siihen päälle vielä tämä muu elämäntilanne. Lauantaina se kaikki väsymys ja uupumus sitten purkautuikin ulos. Meinasin alkaa itkeä kesken työpäivän ja illalla ystävää nähdessä se itku sitten tulikin. Oli aika toivoton fiilis. Kaikki tuntui pahalta. Tuntui, etten jaksa enää yhtäkään päivää. Ahdisti mennä töihin. Olin ihan varma, että irtisanoudun.

Ja kävinkin sitten tunnekuohuissani sanomassa pomolleni, että nyt taitaa olla minun aikani irtisanoutua. Sen sanominen tai edes sen suunnitteleminen ei ollut helppoa. Voi luoja, miten vaikealta tuollainen päätös tuntuu! Olen ollut työpaikassani nyt neljä vuotta. Neljä vuotta on pitkä aika ja siinä ajassa ehtii kehittää melkoisen tunnesiteen. Ja vaikka kuinka rakastankin sitä paikkaa, se on tuottanut viime aikoina enemmän ahdistusta kuin iloa. Nyt on elämässä aivan liikaa kaikkea.

Sitten istuin alas, otin kalenterin eteeni ja rauhoituin. Minulle selvisi, että olen ilmoittautunut joulukuuksi yhdelle kurssille, jota minun ei edes tarvitse käydä. Viime keväänä, kun olen tehnyt koulun kurssivalintoja syksylle, olen ollut aivan sekaisin. Ja sen seurauksena minulla oli ylimääräinen kurssi kalenterissa. Jätän sen käymättä. Saan kalenteriin paaaljon tyhjää tilaa. Ja kas kummaa, yhtäkkiä joulukuun päivät näyttävätkin melkoisen tyhjiltä. Ei koulua juuri lainkaan. Puhelin kouraan ja soitto pomolle. "En mä nyt vielä irtisanoudukaan, perutaan kaikki mistä äsken puhuttiin". Ahdistus helpotti saman tien kun tajusin, että marraskuun jälkeen kaikki helpottaa. Ja annoin nyt työvuorojanikin pois, että saan vähän hengähtää. Nyt tuntuu taas paremmalta.

Lauantai-iltana kävin ystäväni kanssa elokuvissa ja maanantaina vietimme taas kerran kouluporukalla iltaa. Oli niin hauskaa. Hervotonta naurua koko ilta, pelien pelaamista, joulutorttujen leivontaa. Olin koko illan aivan tajuttoman onnellinen. En haluaisi koskaan valmistua koulusta, sillä en halua luopua näistä illoista. Nämä vievät minua satoja askeleita eteenpäin. Menimme nukkumaan neljältä aamuyöstä. Ja heti aamulla piti olla luennolla. Olin niin väsynyt, että oli pakko lähteä kesken koulupäivän kotiin nukkumaan. Mutta ilta oli ehdottomasti sen arvoista.

Sellaisia kuulumisia sitten viime kirjoituksen. Miten voikin elämä mennä tällaista vuoristorataa? Ensin ollaan niin syvällä aallonpohjassa, ettei sieltä tunnu olevan poispääsyä. Ja seuraavassa hetkessä näkee vuorenhuipulta kaikki elämänsä mahdollisuudet ja sen, kuinka korkealle on jo kavunnut. Ääripäästä toiseen. Suurimman osan ajasta elämä on kai sellaista tasaista aallokkoa. Uimista lämpimässä merivedessä. Välillä aalto pyyhkäisee yli ja täyttää keuhkot vedellä niin, ettei saa henkeä. Mutta sitten yskitään hetken aikaa ja jatketaan matkaa. Hyökyaalto ei pyyhkäise minua mukanaan. Koskaan. Lauantaisen romahduksen jälkeen on ollut rauhallinen ja kevyempi olo. Välillä on ihan hyvä myöntää, että nyt ei jaksa. Eikä aina pidäkään jaksaa. On ihan ok, että voimat loppuvat. Silloin saa itkeä hetken ja murtua isosti. Mutta piru vie, on tässä elämässä niin paljon hyvääkin. Ja minä aion kiivetä tämän elämänkorkuisen vuoren huipulle aina vaan uudestaan.