Yhdeksän kuukautta

Näin kauan kestää raskaus. Se on ensimmäisiä ajatuksiani, kun mietin, että tänään on kulunut yhdeksän kuukautta. Olisin miljoona kertaa mieluummin ollut yhdeksän kuukautta raskaana kuin leskenä. Mutta minulla ei asiaan ollut minkäänlaista sananvaltaa. Kaikki tapahtui niin yllättäen. Siihen ei voinut mitenkään valmistautua enkä saanut sanoa hyvästejä.

Olen miettinyt paljon, olisinko toivonut N:n lähdön tapahtuneen eri tavalla. Jos hän olisikin mennyt sairaalaan, ja siellä olisi todettu, että ei tälle mitään voi tehdä, saat pari päivää elinaikaa. Se olisi ollut kammottavaa. Mitä näiden kahden päivän aikana olisi tehnyt? Mitä olisi sanonut? Miten voi elää tiedon kanssa, että rakas kuolee ihan kohta? Etkä voi sille yhtään mitään.

En ole katkera tai harmissani siitä, etten saanut jättää kunnolla hyvästejä. Kaikki oli jo sanottu. Tiesin hänen rakastavan minua. Tiesin hänen olevan onnellinen. Ei olisi muuttanut mitään, jos olisin saanut kuulla ne vielä kerran hänen kuolinvuoteellaan. 

N:n kannalta olisi ollut kamalaa, jos hän olisi tiennyt kuolevansa. Hän olisi musertunut siitä tiedosta. N:n yksi luokkakaveri kuoli tapaturmaisesti joskus ennen kuin me olemme edes tavanneet. N puhui tästä kaverista usein. Hän oli järkyttynyt nuoren ihmisen kuolemasta ja elämän keskenjäämisestä. Hän olisi romahtanut, jos olisi tiennyt, että hänelle itselleen käy niin. Onneksi hän ei tiennyt. En usko, että hän missään vaiheessa ajatteli kuolevansa, vaikka sairaalassa kivut ovat varmasti olleet tosi kovat. Uskon, että hän on vain nukahtanut ja nukkunut sitten pois. Ei hän ole ajatellut, ettei hän enää herää. Ainakin haluan uskoa niin. Ehkä uskon niin siksi, että se helpottaa omaa oloani. Mutta olen siltikin aika varma, ettei N aavistanut, mitä tapahtuu. Muistaakseni lääkärikin sanoi, ettei hän varmastikaan aavistanut. Ja siihen uskon.

Vaikka en saanut sanoa hyvästejä enkä saanut mitään viimeisiä sanoja, olen tyytyväinen, että kuolema tapahtui näin. Ehkä se oli minun ja N:n kannalta parempi ja helpompi. Vaikka siihen ei voinutkaan valmistautua yhtään. En olisi halunnut nähdä häntä sairauden riuduttamana. Nyt hän lähti saappaat jalassa. Hän lähti onnensa kukkuloilla, eikä huolissaan ja uupuneena.

Ja tavallaanhan minä sain hyvästit. Samana päivänä kun N meni sairaalaan, hän teki vielä täyden työpäivän. Ruokatunnilla hän tuli kotiin hakemaan unohtunutta lompakkoaan. Ei hän koskaan tullut ruokatunnilla kotiin. En muista ainuttakaan muuta kertaa, kun olisi tullut. Mutta viimeisenä päivänään hän tuli. Ja minä satuin olemaan kotona. Etsittiin yhdessä lompakko, pusu ulko-ovella ja takaisin töihin. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet elossa.

Niin oli varmasti tarkoitettu, että hän unohti lompakkonsa kotiin. Siitä tuli meidän hyvästimme. Joskus lompakon kotiin unohtaminen voi muuttua maailman merkityksellisimmäksi asiaksi. Sitä lompakon unohdusta minä en unohda koko loppuelämäni aikana.