Älä herätä mua unesta

Eilen oli N:n syntymäpäivä. Se olisi voinut olla yksi surullisimmista päivistä N:n kuoleman jälkeen. Mutta minä en tehnyt siitä sellaista. Syntymäpäivänä kuuluu juhlia, ei surra. Siitä huolimatta, vaikka itse sankari olisikin kuollut.

Okei, ei eilinen pelkkää iloa ollut. Näin N:n äidin ja isäpuolen ja kävimme yhdessä haudalla. Siellä oli tosi paljon kynttilöitä. Tuli itku. Ja tuli suru. Sitten menimme N:n vanhemmille vielä syömään ja vaihtamaan kuulumisia. Heidän kanssaan on niin kiva höpötellä. Minulla oli kyllä maailman ihanimmat appivanhemmat. N:n äiti puhui taas siitä, kuinka hän toivoo koko sydämestään minun pääsevän eteenpäin. Hän toivoo niin kovasti, etten jää tämän surun vangiksi. Ja tiedänhän minä, etten jää. Aikaa se ottaa, mutta minä olen tätä helkkarin surua vahvempi. Minä voitan.

Illalla menin ystäväni kanssa Mikael Gabrielin keikalle. Se oli ihan mahtavaa. Mikael on ollut jotenkin niin vahvasti läsnä tänä syksynä, kun on katsonut telkkarista Vain elämää ja kuunnellut hänen musiikkiaan. Hänen elämäntarinansa on tuntunut nyt jotenkin todella koskettavalta, kun on itselläkin ollut kokemuksia, joihin sitä verrata. Hänen kappaleissaan on paljon lauseita, joihin samaistua.

Ihanin hetki koko keikalla oli se, kun Mikael sanoi "Nostetaan kaksi sormea ilmaan niille, jotka eivät ole enää täällä". Ja kaikki nostivat. Se oli niin ihana hetki, ja siihen lisäksi vielä se, että oli N:n syntymäpäivä! Ei olisi parempaa artistia voinut sattua. Kipua-kappaleessa jopa lauletaan 27-vuotiaana kuolemisesta. Siinä hetkessä vaan oli sitä jotakin. En varmaan unohda sitä keikkaa ikinä. Jos N näki sen jostain pilvensä reunalta, hän varmasti hymyili tosi leveästi.

Ilta oli muutenkin ihana. Tanssimme ystäväni kanssa ja katselimme juuri ja juuri täysikäistä bilekansaa. Tunsimme olevamme ihan senioreita siellä. Mutta ei se mitään. En mistään hinnasta haluaisi olla enää tämän nuorempi. On ihan hyvä, että on jo hieman ikää ja elämänkokemusta ja rankkojakin juttuja takana. Ei ole enää se pumpulissa kasvanut teini, kuten joskus.

Viimeisen reilun yhdeksän kuukauden aikana olen miettinyt monesti, että kunpa heräisin tästä painajaisesta. Kunpa aamulla tämä kaikki olisi poissa, ja voisin herätä vanhaan elämääni. Koska elämäni on ollut kamalampaa, kuin pahinkaan painajainen. Ja se on ollut vielä täyttä totta! Lähiaikoina, kuten eilen, on kuitenkin ollut fiiliksiä, että kunpa en heräisi tästä unesta. Välillä on jo niin hyvä olla, että toivoisin sen tunteen kestävän ikuisesti. Välillä olen niin iloinen ja hyvinvoiva, että tuntuu täysin "normaalilta". Se tunne ei välttämättä kestä kovin kauaa, mutta juuri siksi silloin on fiilis, etten halua herätä tästä unesta. Näitä hetkiä toivon lisää. Tämä syksy on ollut rankka, mutta voi luoja, on se ollut myös välillä tosi ihana.

"Kaksi sormea ilmaan niille, jotka eivät enää ole täällä" ♥