Ryhtiliike

Tänään otin itseäni niskasta kiinni. Heräsin jo ennen yhdeksää, enkä nukkunut puoleen päivään, kuten yleensä sellaisina päivinä, kun ei ole kiire mihinkään. Pakkasin reppuun lenkkarit ja juomapullon ja lähdin salille. Uusin kuntosalikortin, joka oli mennyt umpeen jo liian kauan aikaa sitten. Nyt minä aion oikeasti käydä siellä. Nyt minulla on niin paljon vapaa-aikaa, etten voi keksiä yhtäkään tekosyytä, miksen menisi.

Salilta kävelin kauppaan ja ostin pitkästä aikaa ruokaa. Minä olen käynyt ruokakaupassa viimeksi tasan viikko sitten. Milläköhän olen elänyt tämän kuluneen viikon? Varmaan pyhällä hengellä. Tajusin, etten ole tämän viikon aikana syönyt kuin kaksi lämmintä ateriaa. Toisen ravintolassa ja toisen koulussa. Olen oikeasti tehnyt itse ruokaa viimeksi ehkä kaksi viikkoa sitten. Olen elänyt lähinnä leivällä. Voi hyvänen aika sentään. Ei taida tämä meikäläisen elämänhallinta olla nyt ihan kohdillaan.

Mutta tänään ostin ruokaa! Ja teen ruokaa! Vieläpä jotain terveellistä. Aion vääntää kasvissosekeiton. Enkä ostanut edes karkkia, vaikka on perjantai. Hyvä minä. Siivosin tänään koko kodinkin. Hävettää myöntää, mutta asuntoni on ollut täynnä juomalaseja ja tölkkejä viime lauantaista asti. En ole jaksanut siivota pikkujoulujen jälkiä. Herää kysymys, mitä helkkaria olen mukamas tehnyt koko viikon?! En ole jaksanut siivota, kokata, tehdä kouluhommia tai urheilla. Mihin kaikki aikani on mennyt? En todellakaan tiedä. Haluaisin sanoa, että tämä saamattomuus johtuu tästä elämäntilanteesta. Että minun mieheni on kuollut ja surettaa ja harmittaa, enkä siksi saa mitään aikaan. Mutta ei se siitä taida johtua. Tai mistä minä tiedän.

Tänään oli ryhtiliikkeen aika. Pesukone hurisee kylppärissä ja tiskit on tiskattu. Hyvä fiilis! Taidan kävellä vielä haudallekin tänään, kun kerrankin on sellainen fiilis, että jaksaa lähteä kävelylle. Muistan tällaiset hetket todella hyvin entisestä elämästäni. Kun kaikki velvollisuudet oli hoidettu, koti oli puhdas, ruoka uunissa ja kaikki hyvin. Sai vain istua sohvalle ja katsoa telkkaria. Näitä hetkiä on N:n kuoleman jälkeen ollut niin vähän. Elämäni on niin pirun sekavaa ja epäsäännöllistä nyt. En jaksa ikinä tehdä kunnon ruokaa pelkästään itselleni. Turha siivotakaan vain itseäni varten. Tekemättömät tehtävät ja velvollisuudet roikkuvat mukana viikosta toiseen. Mutta nyt, kun olen saanut taas aikaiseksi tuon kaiken ja hommat hoidettua, tuntuu aika hyvältä.

Minä haluaisin olla niin sanotusti vaimomatskua. Vaan en ole. Minä en ole se tyyppi, joka tekee hyvää ruokaa ja jonka koti on aina siisti ja kaunis. Minä en ole mikään kodinhengetär. Eikä minun toki tällä hetkellä tarvitse ollakaan. Haluaisin toki! Haluaisin sitä ihan itseäni varten. Mutta en minä vain ole sellainen. On niin paljon asioita, joita haluaisin olla. Päällimmäisenä haluaisin yhä olla N:n avovaimo. Vaan en ole. Ei se silti ole mikään tekosyy olla huolehtimatta itsestäni. Tajuan, että minun täytyy urheilla ja syödä. Minulla ei ole enää miestä, josta huolehtia ja jolle olla hyvä. Mutta nyt voin käyttää sen energian yhden toisen tyypin huolenpitoon. Minun itseni nimittäin. Tästä päivästä eteenpäin minä lupaan pitää parempaa huolta itsestäni. Olen sen ansainnut ja olen sen arvoinen.