Hymyilen

Istuin tänään junassa matkalla vanhemmiltani kotiin. Tuijottelin maisemia ja tajusin hymyileväni siinä itsekseni. Mielessäni oli menneisyys ja tulevaisuus. Ja nykyhetki. Tällä hetkellä tämän sekasortoisen elämäni ajattelu tuottaa enemmän hymyä kuin kyyneleitä. Olen niin onnellinen, että minä saan elää. Uskon siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Pahin on takana. Pian N:n kuolemasta on kulunut vuosi. Pahimmat viikot ja kuukaudet ovat takana. Edessä on valoa.

Tottakai edelleen katselen kateellisena kaikkia pariskuntia. Minun ikäiseni pariskunnat menevät kihloihin ja naimisiin, ostavat asuntoja, saavat lapsia. Näen tätä kaikkea ympärilläni. Kuuntelen, kun ystäväni suunnittelevat joululahjoja poikaystävilleen ja miettivät joulunviettoa yhdessä. Ja minä vain kuuntelen. Hymyilen ja kuuntelen. Kyllä se tuntuu pahalta, mutta ei se ole minulta pois. Toivoisin, että kaikki maailman pariskunnat olisivat onnellisia. Toivoisin, ettei ketään ikinä kohtaisi samanlainen menetys, kuin minua kohtasi.

Tajusin tänään, että minä en oikeastaan odota mitään. Ja se on nimenomaan hyvä asia! En odota joulua, seuraavaa lomaa, vapaata viikonloppua, valmistumista tai kesää. Tottakai on kiva, että edellä mainitut asiat ovat tulossa, mutta en elä niitä varten. Koska kuka on sanonut, että minä elän niin pitkään, että näkisin nuo päivät? Tämä hetki on ainoa asia, mitä meillä tässä elämässä on. Ja minä koen nyt eläväni tässä päivässä. Jokainen päivä on hyvä. Tai jos ei hyvä, niin ainakin lahja. Olisi ihan mielettömän surullista, jos arki tuntuisi niin kamalalta, että odottaisi aina vain seuraavaa lomaa, ja eläisi pelkästään sitä varten. Minusta jokainen päivä on kaunis. Kaikissa päivissä on kivoja hetkiä. Olivat ne sitten vapaapäiviä, työpäiviä tai jotain muuta. Miksi havittelisin jotain muuta, jotain tulevaa, jos en ole ensiksi elänyt tätä päivää loppuun asti?

Kuuntelin tänään Chisun Tuu mua vastaan -kappaleen. En oikeastaan ole kuunnellut sitä vapaaehtoisesti. Muistan kuulleeni sen Kelan odotustilassa ehkä kuukausi N:n kuoleman jälkeen. Meinasin hajota siihen paikkaan. Nyt se ei tunnu niin pahalta enää. Voin kuunnella sitä, voin muistaa hänet niistä sanoista ja sävelistä. Mutta se ei enää ahdista minua. Itseasiassa tunsin jopa rauhaa kuunnellessani sitä. Ja hymyilin silloinkin. Sillä minä olen etuoikeutettu, että sain tuntea N:n ja elää hänen kanssaan. Se nyt vain oli yksi osa elämääni. Ihana, onnellinen osa. Se oli lyhyt, mutta sitäkin rakkaudentäyteisempi osa. Ei sille voi muuta kuin hymyillä.