Mitä minä oikeastaan suren?

Nyt, kun N:n kuolemasta on pian takana vuosi, huomaan surevani täysin eri asioita, kuin aluksi. N:n kuoleman jälkeen ajattelin kovin itsekkäästi. Minä oikeastaan surin itseäni. Minä surin sitä, että minä jäin yksin, minun suunnitelmani menivät pieleen, minun elämäni meni uusiksi, minä jouduin luopumaan kaikesta, minä jouduin aloittamaan alusta, minä jouduin ikävöimään, minä jouduin selviytymään. Minä surin kaikista eniten itseäni.

Surun kohde on jo jonkin aikaa ollut aivan toinen. Nyt minä suren kaikista eniten häntä. Minä suren sitä, että N kuoli liian aikaisin, että hänen suunnitelmansa ja unelmansa jäivät toteutumatta, ettei hän saanut olla isä, ettei hän päässyt osallistumaan vanhempiensa mökin rakennukseen, ettei hän ehtinyt ostaa unelmiensa autoa, että hän joutui kokemaan näin järkyttävän kohtalon. Nyt minä suren ennen kaikkea häntä. Nyt osaan jo ajatella, että kaikista surullisinta tässä on se, että N kuoli nuorena. Ei suinkaan se, että minä jäin yksin.

Nyt suren enemmän jopa N:n vanhempia, kuin itseäni. Minä tiedän, että tulen itse pääsemään tämän kaiken läpi. Aikaa se ottaa, mutta minä selviän tästä. Ja toivon mukaan löydän joskus tulevaisuudessa uuden rakkaudenkin. Minä tulen vielä saamaan ihan hyvän elämän. Mutta minä suren aivan äärettömän paljon N:n vanhempia. Lapsensa menettäminen on kenties pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Ei puolison kuolema ole niin kamalaa kuin oman lapsen kuolema. He eivät ikinä pääse siitä yli. He eivät ikinä saa mitään korvaavaa tilalle. Ja se on väärin. Olen niin surullinen heidän puolestaan.

Tuntuu jopa hieman hölmöltä, kuinka itsekkäästi surin aluksi. Mutta kai se on ihan normaalia. Suru muuttaa matkan varrella muotoaan. Ja näköjään surun kohdekin voi vaihtua. Kaikista järkyttävintä on, että elämäniloinen ja hyväntuulinen ihminen kuoli niin nuorena. Ei suinkaan minun kohtaloni, se ei ole kaikista järkyttävintä. En enää sure niin paljon sitä, mikä kaikki meiltä yhdessä jäi kokematta. Suren enemmän sitä, mikä häneltä itseltään jäi kokematta. Osaan jo olla kiitollinen siitä, mitä hänen kanssaan sain. En kiittämätön siitä, mitä en saanut.

Suru ei enää ole sellaista ahdistavaa. Suru ei enää aiheuta epätoivoa. Suru on jo alle 11 kuukaudessa muuttanut muotoaan tosi paljon. Nyt suru on kaipausta. Ei useinkaan enää viiltävää ikävää, vaan lämmintä kaipausta. Mutta silti se suru on. Se ei katoa. Enkä haluakaan sen katoavan. Suru kertoo siitä, että rakastin ja omistin jotakin tärkeää. Suru on minussa tavalla tai toisella mukana koko minun loppuelämäni ajan.