Joulu lähestyy

En voi uskoa, että eletään jo jouluviikkoa! Joulu on taas tullut jotenkin ihan huomaamatta. Tai oikeastaan koko syksy on vilahtanut ohi ihan huomaamatta. Tuntuu hyvältä, että on selvinnyt tänne asti. Tuntuu erityisen hyvältä, ettei elämä ole enää pelkkää selviytymistä. Välillä se toki on sitäkin. Kyllä yhä edelleen on niitäkin päiviä, kun ainoa ajatus on vain selvitä hengissä. Mutta niitä on vähän. Nyt elämä on jo elämää. Hyvistä hetkistä osaa jo nauttia. Niitä hyviä hetkiä ylipäätään on jo aika paljon! On naurua ja iloa. Se on todella palkitsevaa, kun huomaa, että elämä sittenkin jatkuu. Että välillä osaa jo suunnitella vähän huomista pidemmälle.

Yksi asia, jota olen osannut jo suunnitella, on laskettelureissu ensi helmikuulle. Lähdemme isolla kouluporukalla muutamaksi päiväksi laskettelukeskukseen viettämään aikaa, ennen kuin osalla häämöttää valmistuminen keväällä. Tuntuu hyvältä suunnitella jo vähän pidemmälle. Vaikka yhä edelleenkin takaraivossa kolkuttaa se typerä ajatus, että entä jos minä itse en elä reissuun asti.

Juttelin tästä asiasta hiljattain yhden ihmisen kanssa. Hänestä oli hölmöä, että ajattelen niin. Hänestä oli hölmöä, kun kerroin, etten juurikaan suunnittele elämääni viikkoa pidemmälle. En suunnittele, koska en osaa. Koska pelottaa, etteivät suunnitelmat kuitenkaan toteudu. En suunnittele, koska elämä on tässä hetkessä. Mutta hänen mielestään oli hölmöä, etten suunnittele omaa elämääni. Alkoi suoraan sanottuna ärsyttää. Välillä tästä koko leskeydestä puhuminen ulkopuolisille on niiiin raskasta. Koska kukaan ei ymmärrä! Sen takia vertaistukiryhmä on ollut mahtava juttu minulle. Tiedän siellä olevan monia ihmisiä, jotka jakavat tämän saman ajatuksen minun kanssani. Olemme puhuneet siitä. Ja he ymmärtävät. On ihan parasta, kun saman kokeneelle ei tarvitse selitellä. Ja saman kokenut ei koskaan sano, että onpas hölmö ajatus. Ei se minun vikani ole, että pelkään itse kuolevani ennen laskettelureissua! En kai minä nyt tarkoituksella niin ajattele. En vain osaa ajatella muutenkaan.

Viikonloppu meni mukavissa merkeissä. Kävimme perheeni kanssa N:n vanhempien luona glögillä. Meillä oli hyvät keskustelut. Ihanaa, että meillä on säilyneet näin lämpimät välit! Ihanaa, kun minun vanhempani ovat näin läheisiä N:n vanhempien kanssa. Kunpa tämä säilyisi aina näin. N:n vanhempien kautta jokin hänestä säilyy tavallaan elossa. Saan pitää osan vanhasta elämästäni elossa. Sain N:n vanhemmilta joululahjan, joka odottaa nyt vanhempieni joulukuusen alla. Pakettikortissa luki jotain, mitä en pystynyt kyyneliltäni lukemaan loppuun. Ehkä sitten aattona uusi yritys.

Joulu ahdistaa minua yllättävän vähän. Johtuen varmaan siitä, että meillä ei ollut varsinaisesti yhteisiä jouluperinteitä. Seurustelumme aikana minä olin jokaisen jouluaaton vanhemmillani ja N omilla vanhemmillaan. Emme koskaan viettäneet jouluaattoiltaa yhdessä. Siinä mielessä tämä jouluaatto ei siis tule olemaan kovin erilainen, kuin aiemmin. Toki aattoaamu on erilainen, sillä en saa avata hänen kanssaan lahjoja, vaan joudun menemään hautausmaalle. Onhan siinä tietysti aika suurikin ero. Mutta en silti odota joulua kauhulla. Odotan, että hautausmaareissun jälkeen pääsen vanhemmilleni ja näen isovanhempani pitkästä aikaa. Näen nuoremmat sisarukseni avaamassa lahjoja innoissaan. Jouluruokaa. Lautapelejä. Sitä minä odotan. Sitten on taas yksi etappi ohi. Ensimmäinen jouluni yksin. Ja selviän siitäkin.