Töitä ja ystäviä

Pitkästä aikaa blogin parissa. Tuli vain yhtäkkiä tunne, että haluan päästä kirjoittamaan. En oikeastaan edes tiedä mistä. Ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Asutamme pikkusiskoni kanssa kahdestaan vanhempieni omakotitaloa muun perheen lomaillessa ja käyn töissä. Siinä se. Ei mitään sen kummallisempaa.

Mutta voi että, se riittää. Töihin on tosi kiva mennä. Työ itsessään on ehkä maailman helpointa eikä vaadi minkäänlaista ajatustyötä tai erityistä taitoakaan, mutta viihdyn silti. Töissä en ole kertonut kenellekään taustastani. En salaile sitä, mutta kukaan vain ei ole kysynyt seurustelenko, jolloin voisi olla luontevaa kertoakin. Välillä on oikeastaan kivaa olla seurassa, joka ei tiedä minusta kaikkea. Minä olen ihan vain 25-vuotias S, kesätyöntekijä. En ole leski tai se tyttö jonka mies kuoli tai maailman säälittävin ihminen. Nykyään koen itsekin olevani paljon muuta. Se ei ole asia, jota kertoisin ensimmäisenä itsestäni. Se on osa menneisyyttäni ja osa minua maailman tappiin saakka, mutta se ei ole kaikki mitä minä olen. Siltikin se tieto määrittelee minut hyvin pitkälti ihmisten silmissä. Ainakin tuntuu siltä. Töissä on kivaa, kun työkaverit eivät yhtään suodata sanomisiaan tai käyttämiään sanoja minun kohdallani. Jos he tietäisivät kaiken, he ehkä puhuisivat varovaisemmin eivätkä ehkä käyttäisi kuollut-sanaa niin herkästi. Minusta on aika kivaa olla heidän silmissään ihan tavallinen tyttö.

Selasin juuri iltani kuluksi läpi kaikki Instagram-kuvani. Aloin käyttää kyseistä sovellusta viikko N:n kuoleman jälkeen. Sieltä löytyykin melkoinen läpileikkaus kuluneesta reilusta vuodesta. Kuvien katselusta tuli hyvä olo. Viimeiseen vuoteen on loppujen lopuksi sisältynyt niin hauskoja hetkiä. Useita matkoja, perheen kanssa vietettyä aikaa, onnistumisia ja naurua. Kesän aikana olenkin yrittänyt nähdä ystäviäni mahdollisimman paljon, sillä heidän kanssaan vietetty aika on minulle tosi tärkeää.

Kuulun Facebookissa Nuoret lesket -ryhmään, jossa keskustellaan paljon puolison kuoleman jälkeisistä ystävyyssuhteista. Moni kertoo, että ystävät ovat hylänneet täysin. Kukaan ei pidä yhteyttä, kutsuja kylään ei enää tule eikä apua tarjota. Se tuntuu tosi surulliselta. Ja se saa minut olemaan entistä kiitollisempi siitä, kuinka minun ystäväni ovat pysyneet vierellä. Minua on alusta asti kutsuttu mukaan juttuihin ja tapahtumiin, lähetelty viestejä ja kysytty kuulumisia. Vaikka N:n kuolema ajoi ystävänikin täysin ennenkokemattomaan tilanteeseen, he eivät hylänneet minua. Se ei ole itsestään selvää. Koen olevani siinä suhteessa todella onnekas. Ja aika monessa muussakin suhteessa totta puhuakseni. Miten miehensä menettänyt tyttö voi ajatella olevansa onnekas? En tiedä, en todellakaan, mutta onhan minulla herranen aika sentään asiat ihan pirun hyvin. Välillä täytyy ihan pysähtyä miettimään, kuinka paljon hyvää minä omistan. On taas kerran tosi hyvä mieli.