Eteenpäin

"Hei mihin tää bussi oikeen olikaan menossa?"
"Emmä tiiä. Eteenpäin."

Kuuntelin kahden humalaisen miehen keskustelua bussissa sunnuntaiaamuna kello kolmen aikaan ja naurahdin. Minun elämääni voisi kuvailla juuri noin. Ei aavistustakaan minne olen matkalla, mutta eteenpäin. Mies suhtautui jotenkin niin huolettomasti siihen, ettei hänellä ollut mitään aavistusta, minne bussi on menossa. Minun tulisi ottaa hänestä mallia, eikä suotta olla huolissaan ja stressaantunut elämäni päämääristä tai niiden olemattomuudesta.

Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Aika hyvää, sanoisin. Olen aloittanut uudessa kesätyöpaikassani ja olen siitä tosi iloinen. Paikka on mukava, työporukka siellä on tosi hauska ja olen tähän asti viihtynyt todella hyvin. Vaikka tulen olemaan siellä vain muutaman kuukauden, haikeus varmasti iskee, kun joudun syksyllä lähtemään. Työ on ehdottomasti tehnyt hyvää. Minulle on kaikista parasta, että on jonkinlaista rytmiä elämässä ja jokin syy nousta aamulla sängystä. Tekee hyvää nähdä ihmisiä ja touhuta jotakin. Kesä menee oikeastaan kokonaan töissä, mikä tosin ei haittaa lainkaan. Kevään aikana matkustelin ihan tarpeeksi, kun oli reissua Floridaan ja Rodokselle, joten nyt voi ihan hyvin keskittyä johonkin muuhun. Muutaman viikon päähän on tosin varattu risteily ystäväni kanssa, jota odotan jo paljon.

"Asun" tämän kesän vanhemmillani. Kesätyöpaikkani on täällä, joten minun on helpompi kulkea sinne vanhempieni luota. Käyn toki silloin tällöin kotonakin hakemassa vaatteita ja katsomassa postin, mutta suoraan sanottuna minulla ei juuri ole syitä mennä sinne. Siinä kaupungissa ei ole enää juuri mitään minulle. Kaikki hyvä mitä on ollut, on poissa. Oli aika, kun minulla oli siellä avomies, koulu, työpaikka ja monen monta ystävää. Kaikki ovat hiljalleen kadonneet. Mies on kuollut, koulu loppunut, työpaikasta olen irtisanoutunut ja kaverit ovat yksi kerrallaan muuttaneet pois. Tajusin hetki sitten, etten halua asua siellä enää. Olen viihtynyt täällä vanhassa kotikaupungissani nyt paljon paremmin, koska tämä on minulle aina koti. Toivon löytäväni syksyllä oman alani työpaikan jostakin täältä läheltä.

Olen viihtynyt vanhemmillani erityisen hyvin myös siksi, että siskoni palasi juuri takaisin vaihdosta Yhdysvalloista. En edes tajunnut, kuinka paljon olin kaivannut yhteistä aikaa sisarusteni kanssa. Kuinka ihanaa onkaan ollut taas istua porukalla jonkun meistä huoneessa iltaisin ja naureskella hölmöille jutuille. Se on tehnyt minut valtavan onnelliseksi viimeisen viikon aikana.

Tämä kesä muistuttaa minua viime vuodesta. Asuin silloinkin vanhempieni luona puolisen vuotta, ennen kuin vuokrasin oman asunnon. Muistot ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka paljon olen vuodessa mennyt eteenpäin. Olenhan minä nyt hyvänen aika edistynyt ihan valtavasti! Olen pääni sisällä ihan eri ihminen, kuin viime kesänä. Vaikka pohdinkin ihan samoja asioita kuin silloin. Mihin kaupunkiin haluaisin asettua ja mitähän sitä tekisi työkuvioiden kanssa. Mutta tämä kesä on sisältänyt paljon vähemmän kyyneliä kuin edellinen. Eteenpäin on menty. Ilman määränpäätä, mutkaisia ja kuoppaisia polkuja, välillä ylinopeutta ja toisinaan ryömien, mutta suunta on aina ollut sama.

Eteenpäin.