Maailman surullisin näky

Kävimme joulupäivänä Keski-Suomessa isovanhempieni luona. Pappani on hyväkuntoinen ja asuu vielä kotona, mutta mummoni on jo vuosia asunut vanhainkodissa. Pappa kävi kesällä valmistujaisjuhlissani, mutta mummon olin nähnyt viimeksi vuosi sitten jouluna. Silloinkin hän oli jo täysin sänkypotilas, eikä kyennyt tekemään mitään itse. Hän kuitenkin ymmärsi puhetta ja puhui vielä itsekin muutamia lauseita.

Nyt hän ei ollut enää lainkaan tässä maailmassa. En tiedä nukkuiko hän vai oliko valveilla, kun menimme käymään hänen luonaan. Mummo on kuulemma nykyään aina silmät kiinni eikä hän reagoi oikeastaan mihinkään. Ei puhu eikä elehdi. Sitä oli suoraan sanottuna kamalaa katsoa. Minulla on vielä kaikki neljä isovanhempaa elossa, mutta ei ole kauaa. Tämä saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun näin mummoni.

Kaikista kamalinta oli katsoa pappaa siinä pienessä huoneessa. Kun astuimme sisään, hän otti hatun pois päästään, laski sen mummon sängyn viereiselle pöydälle ja otti mummoa kädestä. "Heippa, me tultiin kaikki tänne moikkaamaan sua. Lapsetkin on mukana." Hetken oli hiljaista ja sitten pappa kääntyi meihin päin ja sanoi: "Ei se enää oikein ymmärrä."

Sillä hetkellä minä meinasin hajota miljooniin osiin. Miten tuollaista voi katsoa kuivin silmin? Tuijotin katonrajaan vaaleankeltaisiin verhoihin ja yritin nieleskellä itkua johonkin kauemmas. Se oli surullisin näky, mitä olen hetkeen joutunut todistamaan. Vaikka ei pappa itse ollut mitenkään surullisen oloinen. Hänhän käy mummon luona joka ikinen päivä ja on nähnyt, kun mummo on hiljalleen mennyt heikompaan kuntoon. Kyllä hän siihen on tottunut ja sopeutunut. Minä en ollut. En ollut varautunut tällaiseen. Kyllähän minä toki tiesin, ettei mummo ole hyvässä kunnossa enää, mutten tajunnut papan näyttävän niin säälittävältä siinä sängyn vierellä.

Mahdoinko minä näyttää samalta, kun olin viimeistä kertaa N:n luona sanomassa hyvästejä? Toisaalta meidän tilanteemme ei ollut millään lailla luonnollinen. Vanhoilla ihmisillä tämä on täysin normaalia ja väistämätöntä. Meidän tilanteemme oli epäreilu ja kohtuuton. Siinä mummon sängyn vierellä muistin taas elävästi meidän hetkemme sairaalassa. Muistan, kun tulin sairaalaan N:n siskon ja veljen kyydillä ja heti perille päästyämme N:n äiti liittyi meidän seuraamme ja menimme yhdessä huoneeseen, jossa N oli. Makasi letkuissa täysin tiedottomana, mutta elävän näköisenä. Me kaikki itkimme. Hoitaja sanoi, että voi sitä ottaa kädestä kiinni, jolloin N:n äiti työnsi minua kohti sänkyä, kun en itse osannut tehdä mitään. Käsi oli lämmin, mutta ei puristanut takaisin. "Tunteeko se?" kysyi N:n sisko. "Tottakai se tuntee", vastasi N:n äiti, vaikka taisimme aavistaa koko porukka, ettei hän ollut enää täällä.

Minä ehdin käydä N:n sängyn vierellä vuorokauden. Sitten kaikki oli ohitse. Pappa on tehnyt tätä samaa jo vuosia. Mennyt joka päivä katsomaan. Viimeisen vuoden ajan jutellut ja silittänyt poskea ilman mitään vastausta tai reagointia. Ja silti mennyt, aina vaan.

Sitä se rakkaus on. Viimeiseen asti vierellä seisomista. Ja viiltävää kipua, tuskaista ikävää.