Ystäväni sanoi minulle näin jokin aika sitten, kun olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla. Ja minusta se oli ihanasti sanottu. Vaikka tottakai se muutti minua. Muutti ihan lopullisesti ja muutti enemmän kuin mikään muu kokemus on koskaan tehnyt, mutta ymmärrän mitä ystäväni tarkoitti. Olen edelleen se sama spontaani S, kuin aina ennenkin. Se ei muuttanut naurua, huonoja vitsejä, liian vahvoja drinkkejä, heilumista tanssilattialla ja valomerkkiin asti bailaamista. Se ei vienyt niitä pois. Koska sekin voisi olla vaihtoehto. Että olisin masentunut vuosiksi ja lakannut pitämästä yhteyttä kavereihin. Nähnyt heitä korkeintaan kahvikupin äärellä ja unohtanut, miten pidetään hauskaa.
En antanut sen tapahtua. Olen käynyt N:n kuoleman jälkeen paljon ulkona. Varmasti enemmän, kuin N:n vielä eläessä. Aiemmin mietin paljonkin, mitä ihmiset ajattelevat ja onko se väärin. Aika nopeasti kuitenkin tulin siihen tulokseen, että mikä tahansa viekään minua eteenpäin, on hyväksi ja on oikein. Ihan sama mitä muut sanovat. Voin ottaa neuvoja vastaan ainoastaan sellaiselta henkilöltä, joka on itse kokenut tämän saman. En keltään muulta.
Olen kyllä ystävilleni koko elämäni velkaa siitä hyvästä, että he eivät ole jättäneet minua. N:n kuoleman jälkeisenä kesänä kävin kahden tyttökaverini kanssa seitsemänä viikonloppuna peräkkäin juhlimassa. Ja välillä viikollakin. Enkä oikeastaan ole edes varma, oliko se juhlimista vai murheiden pakenemista, mutta hyvää se teki. Onneksi sain kokea sen kesän. Ja onneksi olen saanut kokea kaikki muut risteilyt, reissut ja bileet. Eikä pidä unohtaa niitäkään kertoja, kun olen saanut vain jutella ystävien kanssa ilman sitä siideritölkkiä kädessä. Ne ovat olleet ihan yhtä tärkeitä hetkiä. Olen miettinyt, että haluaisin järjestää ystävilleni jonkin illanvieton tai jotakin muuta kiitoksena kaikesta tästä, kiitoksena tästä vuodesta ja kymmenestä kuukaudesta. Pelkkä "kiitos" tuntuu liian vähältä. He ansaitsisivat niin paljon enemmän.
Ystäväni kommentti oli minulle muistutus siitä, että vaikka minä olen kiitollinen ystävistäni ja heidän tuestaan, ovat myös kaverini onnellisia, että olen tässä. Ettei minun olemassaoloni ja jaksamiseni ole heille merkityksetöntä. Välillä tuntuu, että kavereilla on niin paljon kaikkea sisältöä elämässään; täytyy suunnitella lomamatkaa poikaystävän kanssa ja miettiä, millaisesta joululahjasta se kumppani tykkäisi ja millaiset lattiat rempataan uuteen kotiin. Mutta heillä kuitenkin on aikaa minulle! He ovat valmiita järjestämään minulle aikaa. Siitä olen valtavan kiitollinen. Voin sanoa ihan sataprosenttisen varmasti, etten olisi tässä ilman sitä joukkoa, joka minun takanani seisoo, tanssii pilkkuun asti baarissa ja itkee kanssani silloin kun itkettää.
N:n kuolema muutti ja vei mukanaan monia asioita. Mutta ei kahta: sitä iloa mikä minussa on ja ystävieni suhtautumista minuun. Jo pelkästään niillä olen päässyt ihan helkkarin pitkälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti