Kateudesta

Katselin muutama päivä sitten valokuvia tietokoneeltani. Törmäsin yhteen kuvaan, jossa olen yhdessä sisarusteni kanssa. Tajusin olevani kateellinen heille kaikille. Minun rakkaat sisarukseni, rakkaimmat ihmiset ikinä! Tunnen kateutta jopa heitä kohtaan, vaikka olen aina vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan. Silti en voi olla miettimättä, kunpa minullakin menisi yhtä hyvin. Veljeni muutti toiselle puolelle Suomea päästessään yliopistoon ja pärjää opinnoissaan hyvin. Siskoni vietti unelmiensa vuoden Amerikassa ja palasi Suomeen opiskellakseen lukion loppuun ja hakeakseen sitten oikeustieteelliseen. Autokoulun opettaja kutsui siskoani luonnonoikuksi, koska hän on oppinut ajamaan ilmiömäisen nopeasti. Minulle ajo-ope suosittelee lisätunteja, jotta pääsen joskus inssin läpi. Toinen siskoni taas on harrastamansa lajin hallitseva Suomen mestari, Euroopan mestari ja koko maailman toiseksi paras. Että sillä lailla.

Suoraan sanoen välillä minua itkettää ja tunnen itseni luuseriksi. Minä olen meistä vanhin ja minusta vanhempieni pitäisi vähiten olla huolissaan. Mutta silti se olen minä, joka taidan meidän sisaruskatraastamme olla kaikista heikoimmassa tilanteessa. Minun tilanteessani ei ole mitään, mistä olla ylpeä. Sisarukseni saavuttavat koko ajan jotakin, josta vanhempamme voivat kertoa ylpeinä eteenpäin. Mitä sellaista minä olen tehnyt tai saanut aikaan? En mitään. En niin mitään. Tunnen olevani se esikoinen, jonka elämästä vanhemmat varmaan vaikenevat puhuessaan tuttujen kanssa. Kannattaa mieluummin kertoa pikkusisarusten saavutuksista, sillä niistä voi olla ylpeä. Minun tarinani saa ihmisissä aikaan vain sääliviä sanoja, eikä kukaan vanhempi halua kuulla sellaisia omasta lapsestaan. Parempi puhua niistä lapsista, jotka pärjäävät.

Sisarusteni lisäksi olen toki kateellinen suunnilleen jokaiselle ystävälleni. Olen kateellinen heille, joilla on korkeampi koulutus kuin minulla. Jotka lähtevät ulkomaanmatkoille poikaystäviensä kanssa. Joilla on parisuhde. Jotka suunnittelevat joululahjoja poikaystävilleen. Joilla on kiva oman alan työpaikka. Jotka menestyvät opinnoissaan. Jotka näyttävät upeilta. Jotka ovat hyviä jossakin. Joilla on kihlasormukset, hienot autot ja kauniit kodit. Joilla on mahdollisuus kaikkeen, mihin minulla ei tällä hetkellä ole. Olen ihan pirun kateellinen.

Kuuntelin yhtenä aamuna äitini ja isäni keskustelua, kun he luulivat olevansa kahden ja kaikkien muiden vielä nukkuvan. En voi sanoin kuvailla, kuinka paha mieli minulle tuli. He puhuivat, kuinka en ole oikeasti edes yrittänyt päästä mihinkään töihin ja saada elämääni järjestykseen ja että taidan haluta olla vaatemyyjä koko loppuelämäni. Jaa että en ole yrittänyt? Ihanko totta? Mitään muuta en ole tehnytkään viimeiseen vuoteen ja yhdeksään kuukauteen, kuin yrittänyt päästä eteenpäin ja pysyä pinnalla. Harmittaa, etteivät vanhemmat näe sitä vaivaa, jonka olen jo nähnyt ja matkaa, jonka olen jo kulkenut. Mutta ei kai se sitten ole niin iso asia...

Toisinaan sitä vaan toivoo, että olisipa joku toinen elämä. Edes parina päivänä viikossa. Edes välillä.