Kaikki järjestyy

Siitä on iäisyys, kun olen kirjoitellut viimeksi. Syksy on mennyt valtavan nopeasti. En voi uskoa, että pian on taas joulu! Toinen jouluni yksin. Tuntuu oudolta, että N:n kuolemasta on jo mukamas pian kaksi vuotta. Olen nyt ollut yksin puolet siitä ajasta, kuinka kauan meidän suhteemme kesti. En voi ymmärtää, että siitä ihan tosi on jo niin kauan. Aina ei tunnu siltä. Tai sekin vähän riippuu päivästä.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Kävimme tyttökavereiden kanssa risteilyllä ja koulukavereiden kanssa viettämässä yhden tupaantuliaisia toisessa kaupungissa. Ja minä olen saanut työpaikan. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen jotakin muuta kuin myyjä. Olen ohjaaja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä. Se kuulostaa tärkeältä ja siltä, kuin oikeasti olisin jotakin. Sain sopimuksen vuoden loppuun ja olen ehtinyt olla uudessa työpaikassa nyt kolme viikkoa.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen hyviä. On ollut tosi onnekas olo. Sellainen, että kaikki vielä järjestyy. Ensinnäkin, onnistuin saamaan minulle ja siskolleni liput Cheekin viimeiselle keikalle. Liput myytiin loppuun alle minuutissa, enkä voi uskoa, että minä sain omani. Minä, jolla on maailman surkein onni ja tuuri ihan kaikessa. Toiseksi, minulle soitettiin viime viikolla kesken työpäivän ja tarjottiin jatkoa nykyisen työpaikkani toisessa toimipisteessä. Hyvä etten ruvennut itkemään sillä sekunnilla. Ei minulle voi tapahtua näin! Ties kuinka pitkään olen lähetellyt työhakemuksia ja anellut, että ottakaa nyt herranjestas joku minut töihin. Ja nyt minulle soitetaan ja sanotaan, että toivoisimme kovasti sinun jatkavan meillä. Että me haluamme sinut. Minut halutaan paikkaan, jota en edes hakenut. Se kieltämättä tuntui tällaisesta elämän potkimasta yksilöstä aika kivalta. Tuntuu niin onnekkaalta, että mietin taas, mitä kamalaa nurkan takana mahtaa odottaa.

Ehkä siellä ei odota mitään kamalaa. Ehkä kaikki ihan tosissaan järjestyy. Sain nimittäin tällä viikolla asunnon. Viikonloppuna minulla on vihdoin taas oma koti. Ihanaa päästä purkamaan omaisuus pahvilaatikoista kaappeihin ja oikeasti elää taas normaalia elämää. Tämä on tavallaan jälleen uusi alku. Muutan kaupunkiin, jossa en ole koskaan asunut. Mutta silti se on ihan vanhempieni naapurissa. Perheeni on vain kuuden minuutin junamatkan päässä. Asunto on ihan tavallinen yksiö, jossa on tilava keittiö ja samanlaiset tummat lattiat, kuin minun ja N:n yhteisessä kodissa oli. En ole varma, mahtuuko meidän vanha sohvamme asuntoon, mutta toisaalta tuntuu, että voin jo luopua siitä. Voin luopua meidän yhteisistä jutuista ja hommata tilalle asioita ja tavaroita, jotka ovat ihan vain minun. Eikä se tunnu enää pahalta. Olen ihan sinut sen kanssa, että minulla on nyt uusi, oma elämä.

Kunpa N näkisi tämän kaiken. Että minä pärjään ja elän. Tänään on N:n syntymäpäivä ja se tuntuu tosi haikealta. N täyttäisi 29 vuotta. On maailman suurin vääryys, ettei hän saanut nähdä tätä päivää, eikä mitään tuleviakaan syntymäpäiviään. Tuleekohan koskaan enää sellaista marraskuun viimeistä päivää, kun en miettisi N:n syntymäpäivää? Tuskin. Eikä kai tarvitsekaan tulla. Ei kai ole mitään väliä, kuinka usein häntä muistelen, jos osaan kuitenkin suunnata ajatukseni myös tulevaisuuteen. Ja osaanhan minä. En tiedä, mitä siellä on luvassa, mutta en voi muuta kuin luottaa.