Eilen oli minun syntymäpäiväni. Täytin 26 vuotta. Tämä oli jo toinen syntymäpäivä, jonka vietin yksin. Tai en kai voi sanoa viettäneeni sitä yksin, kun aamupäivällä kävin shoppailureissulla vanhempien kanssa, sitten näin ystävääni kahvilassa ja loppuilta meni siskojen kanssa lentopallo-ottelussa. Mutta N ei ollut minun kanssani. Ja on tosi outoa, miten aika menee näin nopeasti. Minä olin 24-vuotias, kun N kuoli! Olin tosi nuori. Ei niin nuoren kuulu saada tällaista taakkaa.
Tavallaan ahdistaa tulla koko ajan vanhemmaksi, kun elämä ottaa vaan jatkuvasti takapakkia. Eihän tämä tilanne ole millään tavalla normaali 26-vuotiaalle ihmiselle. Teen osa-aikaista työtä vaatekaupassa, ja oman alan työpaikan saaminen tuntuu lähinnä mahdottomuudelta, kun minulla ei ole kyseiseltä alalta päivääkään työkokemusta. Olen muuttamassa jälleen kerran takaisin vanhempieni luokse. Parisuhteesta ei tietoakaan. En tiedä, miten ajauduin tähän. En todellakaan suunnitellut elämääni näin. Minun piti 26-vuotiaana elää ihan erilaista elämää.
Mutta voisi minulla mennä huonomminkin. Istuin eilen junassa ja konduktöörit tulivat tarkastamaan liput. Samassa vaunussa istui tyttö, jolla ei ollut lippua. Puheesta päätellen hän oli kännissä keskellä päivää ja vaatteetkin olivat likaiset. Tyttö aneli, että saisi jatkaa matkaa, kun hänellä ei ole yhtään rahaa ostaa lippua. Tytön jäädessä junasta pois tajusin, että minähän olin tuon kanssa samalla luokalla kymmenen vuotta sitten. Tyttö jäi asemalle kaivamaan tupakka-askia laukustaan ja minä jatkoin junalla matkaa. Silloin tajusin, että voisi mennä huonomminkin. Onneksi minä en koskaan ole antanut itseni lipua tuohon. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa tämän elämän kanssa, olen silti huolehtinut koulusta ja töistä ja yrittänyt nähdä aina vähän pidemmälle. Ja aina olen jaksanut uskoa parempaan huomiseen.
Minun täytyy pitää itsestäni huolta. Minun täytyy hoitaa asiani kuntoon. Tällä viikolla aion kirjoittaa CV:ni ja työhakemukseni alusta alkaen uudelleen ja yritän saada niistä niin houkuttelevat, että minut kutsuttaisiin edes johonkin työhaastatteluun. Aion hakea kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin työpaikkoihin. Soitin yhdelle välittäjälle huippupaikalla sijaitsevasta asunnosta, mutta se oli jo ehtinyt mennä. Mutta en lannistu. Soitan seuraavalle. Aion saada tämän elämän jonkinlaiseen järjestykseen.
Herättyäni tänä aamuna oli puhelimessani tämä viesti N:n siskolta. Tajusin, että kaikki läheiseni toivovat minulle vain hyvää. Minun täytyy toivoa sitä itsellenikin. Välillä harmittelen sitä, miten asiat lähtivät syöksykierteeseen N:n kuoleman jälkeen. Jos hän eläisi, olisimme ostaneet oman asunnon ja suunnittelisimme häitä ensi kesälle. Ajattelen liian usein, että kaikki epäonnistumiseni johtuvat siitä. Että sen takia muutan vanhemmilleni, sen takia en ole kunnon töissä, sen takia valmistuin huonoilla arvosanoilla... Mutta minä olen jo 26-vuotias ja minun on otettava vastuu omasta elämästäni. Vain minä itse voin siihen vaikuttaa ja tehdä päätöksiä ja valintoja. Ja nyt minä valitsen tästä päivästä eteenpäin olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni ja tehdä töitä oman hyvinvointini eteen. Minä toivon itselleni niin paljon hyvää, ja aion sen hyvän vielä saavuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti