Tällä viikolla, tasan viisi vuotta myöhemmin, muutan siitä kaupungista pois. Uusi kaupunki ja uudet tuulet todella muuttivat koko loppuelämäni, mutta täysin eri tavalla, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Muutan siitä kaupungista pois kaikki unelmat särjettyinä ja oikeastaan aika surullisena. Ei tämän pitänyt mennä näin. Vaikka viisi vuotta on toki pitkä aika nuoren ihmisen elämässä, tuntuu minusta, että olen todella vanhentunut ja kasvanut valovuosia enemmän. En ole enää lainkaan sama, kuin aiemmin. Toki olen näiden vuosien aikana muun muassa opiskellut itselleni uuden ammatin ja kasvanut sitäkin kautta, mutta kyllä kaikista suurin oppi on silti ollut, ettei mikään ole itsestäänselvää ja pysyvää. Ettei meillä ihan oikeasti ole mitään muuta kuin tämä hetki.
Katsoimme taannoin N:n äidin kanssa valokuvia N:n hautajaisten muistotilaisuudesta. Kuvat olivat aika karua katsottavaa. Joukko mustiinpukeutuneita, kalpeita ja ilmeettömiä ihmisiä. Ihmiset näyttivät kuvissa vain tyhjiltä kuorilta. Ja totesimme lähes yhteen ääneen, että kaikki kuvien henkilöt ovat vanhentuneet aivan valtavasti. Kuvien otosta oli vain puolitoista vuotta! Siinä ajassa olemme saaneet ilmeeseemme useita vuosia lisää. Näytin itsekin niin hirvittävän nuorelta tytöltä, hyvä jos tunnistin itseäni. Olen aina näyttänyt itseni ja muidenkin mielestä ikäistäni nuoremmalta. Enää en koe niin. Kun katson itseäni peilistä, näen pikemminkin vanhemmat kasvot, kuin 26-vuotiaan. Ehkä tämän kokemuksen takia en ajattele olevani mikään nuori tyttö enää. Kun ei tällainen kokemus kuulu nuorelle tytölle. En oikein osaa lokeroida mikä minä olen. Osa ajatuksistani on yhä kuin teinitytöllä enkä edelleenkään osaa hoitaa veroilmoituksia sun muita aikuisten juttuja ilman apua, mutta osa ajatuksistani on kuin eläkeläisellä. Sellainen pieni identiteettikriisi.
Muutto on saanut selvästi ajatukseni taas tähän. N on ollut mielessäni useammin, kuin normaalisti. Nyt se kaikki sitten todella on ohi. Kaikki huonekaluni on jo kannettu pois. Asunto on tyhjä. Niin kuin on mielikin. Huomenna menemme vanhempieni kanssa vielä siivoamaan asunnon ja sitten se on siinä. Sitten elämä N:n kotikaupungissa oli siinä. Haluan käydä huomenna vielä haudalla. Minulla on sellainen tunne, kuin menisin sinne viimeistä kertaa. Vaikka en takuulla mene, aion yhä käydä siellä vaikka matka onkin jatkossa pidempi eikä käyntejä tulisi vuodessa yhtä paljon. Mutta tunne pääni sisällä on silti sellainen, kuin tämä olisi viimeinen kerta. Tosi hassua ja omituista. Lähden hänen luotaan viimeistä kertaa toistamiseen.
Onneksi muutoksesta yleensä seuraa aina jotain hyvääkin, mutta voin uskoa sen, että mieli on ollut haikeana tuossa. Jotenkin kummasti sitä ajattelee juuri tuota, että aivan kuin asiat tapahtuisivat viimeistä kertaa ja että asia ''unohtuu'' kun jotain taakseen jättää - vaikka todellisuudessa mielestä harvemmin ne muistot kaikkoavat. Onhan se haikeaa jättää taakseen yksi palanen elämästä ja kaupunki, jossa puolison kanssa on luotu yhteisiä muistoja. Myönnän, että jos itselleni muutto jossain vaiheessa tästä kaupungista koittaa, niin pohdin samoja asioita kuin sinäkin.
VastaaPoistaMinä en ole vielä uskaltanut hautajaiskuvia katsoakaan kunnolla edes näin vuoden jälkeen (apua, tällä viikolla vuosi jo!). En muista siitä juurikaan mitään ja tuntuu, että hautajaisia ei ole edes ollutkaan tai jos on ollut, niin en tiedä kenen hautajaisia vietettiin. Jotenkin vain en koe sitä tapahtuneeksi.
Mutta kaikkea hyvää sinulle edellistä postaustasi lainaten :) <3 Ja onnea uusiin tuuliin!
Niinpä, muutos on kyllä useimmiten hyvästä! Aina kaikki uusi (tai tässä tapauksessa vanha) pelottaa, mutta kun katsoo omaa elämää taaksepäin, niin yleensä muutokset ja isot valinnat ovat olleet aina hyviä juttuja :)
PoistaEn tajua tuota ajatusta, että kun jotain jättää taakseen, se unohtuu. Osasit muuten pukea tuon ajatukseni yksinkertaiseen lauseeseen paremmin kuin itse :D Eihän ne asiat mihinkään katoa tai unohdu, vaan kulkee aina mukana. Miksi ihmeessä ajattelen sitten niin? Yhteinen kaupunki vaan on sellainen asia, johon helposti kiintyy ja jonne luo muistoja. Haikea sitä on jättää taakse, mutta toisaalta siellä on tietyllä tavalla vaikea elääkin.
Toivottavasti vuosipäivä meni sinulla rauhallisesti <3 Muistan itse sen odotuksen. Ja tyhjyyden, joka sitten valtasi mielen sen jälkeen, kun odotus oli ohi. Ymmärrän tuon täysin, että et halua katsoa hautajaiskuvia. N:n isäpuoli ei myöskään halunnut osallistua, kun tuolloin katselimme N:n äidin kanssa. Itselleni valokuvien katsominen on ollut alusta lähtien omituisen "helppoa", eikä koskaan ole tullut tunnetta, etten halua niitä katsoa. Ihmiset ovat niin erilaisia näissä asioissa, eikä kenenkään tapa ole oikea tai väärä.
Tsemppiä sinulle syksyyn! Minusta ainakin syksy ja talvi on aina hankala vuodenaika, kun on niin pimeää. Saa nähdä, saako nyt toisena talvena yksinään pidettyä mielen kirkkaampana :) Kirjoittelehan taas kuulumisiasi joskus! <3
Näin juuri - hankala jättää kaikkea tuttua ja turvallista (ainakin mikä on ennen sitä ollut) taakseen. Välillä nämä ajatukset ovat hankalia ja joutuu itsekin pohtimaan, että mistä mikäkin johtuu, todellista itsetutkiskelua kyllä :)
PoistaVuosipäivä meni yllättävän rauhallisesti, edellinen päivä oli pahempi itseasiassa jostain syystä. Juuri se odotus ja (jostain syystä) jännitys ennen vuosipäivää, sekä sen jälkeinen tyhjä fiilis, kun mitään ei tapahtunutkaan. Eikä luonnollisesti tapahdukaan. Sitä odotti jotain, mikä ei tullutkaan.
Varmasti taas kirjoittelen tänne välillä :) Meillä on ihmeen samankaltaisia asioita sattunut tässä elämässä - parisuhteen kestoa, kihloja ja tulevaisuuden haaveita myöten, ja iätkin melkein samat, joten kyllä käyn aina kurkkimassa mitä tänne olet raapustellut ja jos välillä itsekin uskaltaudun jotain kirjoittelemaan <3