Jos on mahdollista olla jostain asiasta samaan aikaan onnellinen ja surullinen, niin tämä muutto on kyllä sellainen. Fiilikset vaihtelevat ihan koko ajan. Nyt olen ollut täällä asunnollani monta päivää pakkailemassa. Kun olen muualla, en ikävöi tänne lainkaan. Kun tulen tänne, voisin itkeä ihan vaan siksi, etten tiedä oliko muutto sittenkään hyvä ratkaisu.
Olen asunut lähes koko elämäni pääkaupunkiseudulla. Muutin tähän pieneen Uudellamaalla sijaitsevaan radanvarsikaupunkiin N:n takia viisi vuotta sitten. Kaupunki tuntui silloin tosi pieneltä ja kaikki ihmiset tunsivat toisensa. Meni aikaa, että kaupunki alkoi tuntua hyvältä. Oikeastaan se alkoi tuntua hyvältä vasta sitten, kun sain rakennettua oman elämäni tänne. Työpaikka ja opiskelut ja sitä kautta ystävät. Siihen päälle avomies ja hänen perheensä, joka tuntui melkein omalta. Minulla oli loppujen lopuksi tässä kaupungissa ihan valtavasti. Koko elämä melkeinpä. Ei ihme, että aloin viihtyä.
Paljon ovat asiat muuttuneet. Nyt minulla on täällä enää yksi ystävä ja toki N:n perhe, mutta emme näe enää viikottain. Tämä kaupunki ei tunnu enää hyvältä. Tämä on niin pieni paikka, että työpaikkoja on vähän. Kesän ajan pääkaupunkiseutu tuntui taas niin paljon enemmän omalta. Kotoisalta. Kesän aikana kävin täällä kotona harvakseltaan, ja joka kerta ajattelin, ettei tämä ole enää koti. Tämä on asunto, jossa on kaikki tutut huonekaluni ja muut tavarani, mutta ihan kuin täällä ei enää asuisi kukaan. Tämä ei ole enää koti.
Niinpä minä irtisanoin tämän kämpän. Sen jälkeen oli hassua tulla tänne. Kun astuin ovesta sisään, ensimmäinen ajatus oli että "mitä ihmettä menin tekemään?". Pidin tästä asunnosta ihan valtavasti. Sijainti on ollut minun tarpeilleni ehkä kaupungin paras. Kylpyhuone on kiva ja tässä on melko iso vaatehuone. Yksiöksi tämä on niin tilava, että sain tänne mahtumaan meidän ison sohvan sekä sängyn. Yhtäkkiä tulikin paniikki, etten haluaisi sittenkään luopua tästä. Huoli, löydänkö enää mistään yhtä viihtyisää asuntoa. Tämä on ollut kuitenkin ensimmäinen asunto, jossa olen asunut yksin. Tämä oli pohja ja tukikohta, kun aloin rakentaa ihan omaa elämääni palanen kerrallaan alusta.
Ja se kaikista suurin surun aihe, mikä muuttoon liittyy. Minä jätän N:n tänne. Tästä asunnosta on kävelymatka N:n haudalle ja minut todellakin rikkoo ajatus, etten tulevaisuudessa asu enää näin lähellä häntä. Eikä pelkästään se hauta. Kun muutan pois, on tämä ajanjakso tässä kaupungissa lopullisesti ohi. Sitten kaikki on ohi minun ja N:n yhteisestä elämästä. Täällä asuessani olen jotenkin saanut pidettyä hengissä N:n perintöä, sillä en olisi koskaan muuttanut tähän kaupunkiin ilman häntä. Kun olen asunut täällä yksin, on N tietyllä tavalla silti vaikuttanut elämääni. Kun muutan pois, olen taas yhden askeleen kauempana hänestä ja kaikesta yhdessä kokemastamme. Vaikea selittää. Vaikka asuisin Kiinassa, ei se poistaisi yhteisiä vuosia N:n kanssa. Mutta silti tuntuu haikealta ja vaikealta jättää taakse tämä kaupunki, meidän yhteinen kaupunkimme ja vuodet täällä. Kun joku on aiemmin kysynyt asuinpaikkaani ja olen sen kertonut, on jatkokysymyksenä tullut aina se, miten olen oikein päätynyt tähän kaupunkiin. Ja olen vastannut, että miehen takia. Tästä eteenpäin kukaan ei enää kysy. Enkä minä kerro. Ihan kuin näitä viittä vuotta ei ikinä olisi ollutkaan.
Sänkyni yläpuolella on taulu, johon olen kerännyt mustavalkoisia kuvia tärkeistä ihmisistä ja ihanista hetkistä. Kun nyt tätä postausta kirjoittaessani katselen noita kuvia, en voi olla mitään muuta kuin onnellinen, että päädyin aikoinaan tähän tuppukylään. Sain täältä loppujen lopuksi aivan ihania ystäviä. Tässä kaupungissa on koettu huikeita hetkiä. Tylsiä luentoja koulussa, opiskelijabileitä, hauskoja iltoja työkavereiden kanssa, ihania vakiasiakkaita työpaikalla, yökyläilyjä, kuntosalikäyntejä, shoppailureissuja. Tämä kaupunki otti paljon, mutta ehkä lopulta antoi enemmän. Olen niin kiitollinen, että minulla oli aikanaan rohkeutta muuttaa tänne. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi tehnyt tätä viiden vuoden reissua, vaan asunut koko tämänkin ajan tutussa lapsuuden kaupungissani. Joskus pitää ottaa riskejä. Tämä riski kannatti, olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että kannatti. Ja nyt tiedän, että on hyvä ratkaisu muuttaa pois. Vaikka se kuinka haikealta tuntuukin. Nyt vain sydän sanoo niin. Ainahan tänne pääsee takaisin, jos niikseen tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti