Kelpaat kelle vaan. Tai sitten et.

"Aika karu toi sun tilanne. Kai sä itekin tajuat, ettei toi tuu olemaan kenellekään miehelle ok? Aikamoinen kusipää ja idiootti saa mies olla, et haluais tollaseen suhteeseen ryhtyä."

Nämä sanat kuulin hetki sitten yhdeltä henkilöltä, johon olin tutustunut tuntia aiemmin. Kerroin hänelle tilanteeni, ja sain vastaukseksi tuon. Hänen mielestään kukaan mies ei enää halua olla kanssani, koska minun avomieheni on kuollut. Hänen mielestään kukaan mies ei voisi vilpittömästi olla onnellinen kanssani, koska tilanne on mikä on.

Vedin tuolle tyypille todella aikuismaiset raivarit. Haukuin hänen ulkonäkönsä, vaatteensa, luonteensa, käytöksensä ja ihan kaiken, mitä sillä hetkellä sattui tulemaan mieleen. Sen hän ansaitsi. Pelle.

Olen tapahtuneen jälkeen pohtinut paljon hänen sanojaan. Ne loukkasivat. Ne loukkasivat todella paljon siksi, että hän saattoi olla oikeassa. Kenellekään ei tulisi missään nimessä sanoa tuollaisia asioita, mutta valitettavasti tuo on totta. Hän vain sanoi sen ääneen, koska oli idiootti. Mutta hän oli oikeassa.

Fakta on se, että tulevaisuuden poikaystäväni tulee olemaan ikuinen kakkosvaihtoehto. Se kuulostaa pahalta, mutta niinhän se on. En ikinä olisi etsimässä uutta suhdetta, jos N olisi elossa. Olisin ollut hänen kanssaan todennäköisesti loppuelämäni. Hän oli ensimmäinen valintani. Kaikki tulevat suhteeni ovat varavalintoja. Seuraava poikaystäväni on Plan B. Tuo ääliö oli aivan oikeassa, ettei se ole kenellekään ok. Ja ymmärrän sen ihan täysin, ei olisi ok minullekaan!

Miten hitossa minä voin ikinä kelvata kenellekään? Miten kukaan voi haluta tällaisen naisen? Kenelle on ok, että olen tatuoinut edellisen avomieheni kuolinpäivän käsivarteeni, että käytän meidän kihlasormuksiamme, että käyn hänen haudallaan, että olen viikoittain tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa, että kaikki sosiaalisen median tilini ovat täynnä meidän yhteiskuviamme, että nukun hänen t-paita päälläni, että kannan hänen käyntikorttiaan edelleen lompakossani, että pidän hänen valokuviaan esillä tulevassa kodissani, että minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan?

Ei kenellekään. Se ei ole kenellekään ok.

Muistan ikuisesti yhden illan minun ja N:n suhteen alusta. Asuimme jo yhdessä ja meillä oli ollut joku typerä riita. Olin mennyt makuuhuoneeseen mököttämään ja makasin jo peiton alla menossa nukkumaan, kasvot seinään päin. N tuli huoneeseen, tuli sängylle ja laittoi nappikuulokkeen minun korvaani. Sieltä soi Juha Tapion kappale "En mitään, en ketään". Makasin sängyllä kyyneleet silmissä enkä osannut sanoa mitään. N antoi musiikin vain soida. Seuraava kappale oli "Kelpaat kelle vaan". Makasimme pimeässä huoneessa, emme sanoneet sanaakaan, pelkkä musiikki soi kuulokkeista. Se oli yksi N:n ihanimmista teoista. Ja sitä muistelen tällaisina hetkinä. N:n mielestä minä kelpasin kelle vaan. Yritän pitää sen ajatuksen mielessäni. Se on vaikeaa, koska tiedän totuuden, ja totuus ei ole se, että kelpaisin kelle vaan. Mutta on aivan liian surullinen ajatus, että olisin koko loppuelämäni yksin. Sitten, kun aika on valmis, haluan löytää miehen, joka hyväksyy minut tästä huolimatta. Se on suuri pyyntö ja vaatimus. Mutta ehkäpä sellaisia aarteita on vielä olemassa. Kuka tietää. Ehkäpä kappaleen kertosäkeistö muuttuu vielä todeksi.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Mut joku aamu, mä tiedän sen

Sä heräät huomaamaan

Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan