Muistan, kun N kysyi minulta, seurustellaanko. "Mitä sä oot mieltä: saisinks mä kutsua sua mun tyttöystäväks?" Se kysymys tuli hieman ujosti ja arastellen. Ja minä olin maailman onnellisin tyttö. Olimme juuri viettäneet iltaa N:n kavereiden kanssa, ja olimme tulleet N:n luo yöksi. Makasimme keskellä yötä peiton alla ja ennen nukkumaanmenoa hän kysyi sen. Siitä lähtien hän sai kutsua minua tyttöystäväkseen, myöhemmin avovaimoksi ja kihlatuksi.
Olisimme menneet naimisiin 7.7.2018. "Ai miksei 2017, se sointuu päivämäärään paremmin?" ovat ihmiset usein kysyneet. No koska vuonna 2018 tuo päivämäärä on lauantai. Jo hyvin aikaisessa vaiheessa suhdettamme juttelimme vitsillä, että menisimme naimisiin 7.7, koska se on niin hyvä päivämäärä. Ja samalla vuosipäivä. Selvitimme jo ensimmäisenä seurusteluvuotenamme kalenterista, minä vuonna se päivä sattuu lauantaille. Ja sitten, kun häiden miettiminen oikeasti tuli ajankohtaiseksi, tuntui tuo kauan mielessä ollut päiväys hyvältä edelleen. Mitä ihmettä minä teen, kun 7.7.2018 koittaa? Sen piti olla minun hääpäiväni. Joudun viettämään senkin ilman häntä. Joudun viettämään kaikki loppuelämäni päivät ilman häntä.
Minun oma pieni perinteeni. Haudalla käydessäni kirjoitan viestin hautakynttilään. Silloin N:n perhekin näkee, milloin olen käynyt moikkaamassa. Tämä on nyt minun ja N:n oma juttu. Mehän jätimme usein toisillemme pieniä lappusia luettavaksi ympäri asuntoa. Nyt jatkan samaa. Vien N:lle rakkausviestejä luettavaksi edelleen ♥
Ihana sinä! :-) Ja noi muistot, koita jaksaa! Haleja <3
VastaaPoistaKiitos Satu <3
PoistaVoi miten kaunis kirjoitus taas <3 Kunpa nähtäis jo pian niin antaisin sulle ison halin <3
VastaaPoistaIhana olet <3 Ikävä jo, toivottavasti nähään pian Vivi!
PoistaOtan osaa suruusi. Elämänsä rakkauden menettäminen on varmasti kipeä asia. Voimia!!
VastaaPoistaKiitos sinulle <3 Se on ehdottomasti raskainta, mitä ikinä olen joutunut kokemaan. Toivoisin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi käydä tätä läpi. Mutta on vain yksi suunta, ja se on eteenpäin.
Poista