Unta

Näin viime yönä hänestä unta. En olekaan nähnyt tosi pitkään aikaan. Unessa N näytti ihan samalta, kuin aina ennenkin. Ihan itseltään. Ainoastaan hiukset olivat pidemmät. Ehkäpä ne nyt olisivatkin pidemmät, jos N eläisi.

Yleensä häneen liittyvissä unissa hän on poissa. Ymmärrän jo unta nähdessäni, ettei se ole totta, eikä hän ole todellinen. Tai hän on unessa jotenkin minun tavoittamattomissani. Tämä uni oli erilainen. Tässä juttelin hänen kanssaan ja sain halata. Hän oli siinä. Hän katsoi minua silmiin.

Jokainen voi kuvitella, millaista on herätä tuollaisesta unesta. Se on helvettiä. Tänään oli aamu, kun en olisi välttämättä halunnut avata silmiä. Välillä totuuden kohtaaminen tuntuu aivan liian sietämättömältä. Vaan minkäs teet. Jokaisen päivän ja yön yli on mentävä. Mentävä kohti jotakin parempaa ja helpompaa, vaikka välillä tuntuu, ettei sellaista ikinä tule. Muuttuuko elämä koskaan tämän helpommaksi? Toivottavasti kyllä, sillä tuskan täyttämä elämä ei ole elämää ollenkaan.

Unia olisi kiva nähdä, jos niistä ei tarvitsisi herätä. Tai jos se herääminen olisi edes hieman vähemmän tuskallista. Unet ovat mielikuvitukseni lisäksi ainoa paikka, jossa saan olla hänen kanssaan. Tavallaan se on kiva ajatus. Viettää unessa aikaa hänen kanssaan, koskea ja kuulla hänen äänensä. En saa häntä enää koskaan sen elävämpänä, kuin unessa. Ja se on käsittämätön ajatus. Vielä melkein viiden kuukauden jälkeenkin on käsittämätön ajatus, ettei hän enää elä. Ei. Enää. Elä. Eihän se voi olla mahdollista. Vastahan hänen sydämensä löi kiivaasti, hän hengitti tätä samaa ilmaa kuin minäkin, ja oli enemmän elossa kuin ikinä. Hänellä oli niin paljon haaveita, hän oli aina menossa ja aina tapaamassa ystäviä. Ja yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, sitä ei mukamas enää ole. Viisi kuukautta ei toden totta ole riittävä aika sen asian tajuamiseen. En tiedä, onko yksi elämäkään riittävä aika. Voi olla, etten ikinä koskaan sisäistä tätä.