Asunnon metsästystä

Puoli vuotta sitten selasin netin asuntosivuja päivittäin. Tavoitteena oli löytää meille ensimmäinen yhteinen, ikioma koti. Maksimihinta 160 000 euroa, kaksio tai mielellään kolmio, kerrostalo tai mielellään rivitalo, lähellä keskustaa.

Viime viikot olen selannut asuntosivuja edelleenkin päivittäin. Kohde vain on hieman muuttunut. Yksiö, alle 30 neliötä riittää, mahdollisimman halpa, maksimivuokra 500 euroa kuukaudessa, kaupungin keskustassa, sillä en pääse yksin autottomana liikkumaan mihinkään (kyseisen kaupungin bussiliikenne on yksi iso vitsi).

Melkein naurattaa. Mutta ei ihan. Puolessa vuodessa on elämä mennyt kyllä totaalisen uusiksi. Muistan edelleen yhden ihanan rivarinpätkän, jota kävimme katsomassa. Siinä oli oma piha ja pieni takka. Näin jo mielessäni pimeät syysillat, kun olisimme istuneet takan edessä villasukat jalassa, glögimukit kädessä. Teimme tarjouksen siitä asunnosta. Sitä ei hyväksytty, luojan kiitos. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että olisin yksinäni velkaloukussa ylisuuren asunnon kanssa.

Tällä hetkellä näen mielessäni hieman erilaiset syysillat. Istun yksinäni surkean pikkuyksiön sohvalla vääntämässä opinnäytetyötä ja katsomassa läpi kaikkia Netflixistä löytyviä sarjoja, kun ei ole muutakaan tekemistä. Ruokavalio koostuu varmaan pääasiassa muroista ja leivästä, kun ei yksinään jaksa tehdä kunnollista ruokaa. Otan vastaan jokaisen liikenevän työvuoron, jotta olisi varaa elämiseen, mutta en tokikaan voi tienata enempää kuin 660 euroa kuussa, jos haluan pitää opintotukeni. Kyllä on ihanaa olla opiskelija.

Todellisuudessa on kyllä ihan jees olla opiskelija. Minulla on jo nyt hirvittävä ikävä koulukavereitani, ja parasta koulun alkamisessa onkin, että näkee heidät taas. Kiva päästä käyttämään haalareita opiskelijabileissä. Kiva juoruta ruokalassa, mitä kaikkea hölmöt opettajat ovat taas keksineet.

Ja oikeasti odotan jo sitä, että löydän oman pienen kodin. Pääsen sisustamaan sen mieleisekseni, saan tehdä kodissani ihan mitä ikinä haluan, ihan omassa rytmissäni. Viihdyn yksinäni. Yhdessä asuessa rakastin niitä hetkiä, kun tulin töistä tai koulusta kotiin, eikä N ollut vielä kotona. Kun sai rojahtaa sohvalle läppärin kanssa ja vain hetken aikaa olla. Rakastin tosin sitäkin hetkeä, kun avain kävi lukossa, ja hän tuli kotiin joka kerta yhtä aurinkoisena. Nyt en saa sitä hetkeä enää koskaan. Kenenkään avain ei käänny lukossa eikä ovi aukea. Olen aivan totaalisen yksin.

Mutta en lannistu. Omistusasuntohaaveet kaatuivat ryminällä, eikä minulla ole nyt mahdollisuutta mihinkään muuhun, kuin kaikista halvimpaan luukkuun. Joskus elämässä käy niin. Se on epäreilua, mutta sille ei voi mitään. Uusi koti on uusi alku. Alku minun loppuelämän mittaisella polulla, joka toivon mukaan tulee olemaan vielä täynnä uusia ilon hetkiä.

Muuttopäivä neljä vuotta sitten

Ainiin, melkein unohdin! Torstaina menen ensimmäiseen asuntonäyttöön. Asunnossa on kiva keittiö, se on hyvällä paikalla ja ihan kohtuuhintainen. Peukut pystyyn, että saisin sen!