Heinäkuun viimeinen

Heinäkuu on ollut helpoin kuukausi N:n kuoleman jälkeen.

Vaikka heinäkuussa oli meidän vuosipäivämme.
Vaikka heinäkuussa sain tietää aivokasvaimesta.
Vaikka heinäkuussa minulle sanottiin, ettei kukaan täysjärkinen minua enää halua.

Vaikka.
Silti.

Silti heinäkuu oli tähän mennessä helpoin.

Koska paistoi aurinko.
Koska lomailin melkein koko kuun.
Koska näin paljon kavereita.
Koska lähdin pari kertaa täysin suunnittelematta ystävieni kanssa viettämään iltaa, ja palasin kotiin vasta aamuyöllä.

Siksi.

Joinain päivinä on hieman huono omatunto, kun tajuan, etten ole miettinyt häntä montaakaan kertaa. Ja tiedän, ettei tarvitsisi olla. Sillä niitäkin päiviä on loputtomasti, kun vain mietin ja itken. Ja niitä päiviä tulee lisää, tulee paljon. Välillä on erittäin tervettä elää tässä hetkessä ja ajatella vain ihmisiä, jotka ovat elossa. Elossa olevat ihmiset vievät minua eteenpäin. On opeteltava päästämään irti. Ei tietenkään irti muistoista, sillä ne tulevat olemaan aina osa minua ja menneisyyttäni. Muistot lohduttavat ja välillä kantavatkin. Mutta on päästettävä irti siitä, mikä vietiin minulta. Irti unelmista ja entisestä elämästä. On vain opeteltava ymmärtämään ja hyväksymään, etten koskaan saa sitä elämää, jota rakensin.

Se on raskasta, mutta se on ainoa mitä voin tehdä.

Päästää irti. Antaa hänen mennä. Hänellä on hyvä. Ja niin on minullakin.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Aina.