Kaunista ja rumaa

Kävimme eilen Saarenmaan eteläkärjessä. Paikka oli ihan uskomattoman lumoava. Olimme paikalla vasta kymmenen aikaan illalla, joten siellä ei ollut ketään muita. Aurinko laski. Oli ihan mielettömän kaunista. Ja rauhallista.

Kotimatkalla saimme todistaa ehkä kauneinta auringonlaskua, mitä olen koskaan nähnyt.

Koko eilisillan päässäni pyöri yksi ajatus. Miten maailmassa, joka on näin kaunis, voi tapahtua niin paljon pahaa? Miten kaikki tämä kauneus voi mahtua samalle maapallolle pahuuden ja rumuuden kanssa? Miten voi olla mahdollista, että maapallolla on näin liikuttavan kaunis ja rauhallinen kolkka, mutta minun poikaystäväni on kuollut?

Aamulla uutiset luettuani ajatus pyöri päässäni entistä enemmän. Nizzan terrori-isku aiheutti kylmiä väreitä. Kyllä on karua tämä ihmiselämä. Koskaan ei tiedä, mikä hengenveto jää viimeiseksi. Sairaus voi viedä, rekka ajaa päälle tai aalto hukuttaa alleen. Mistään muusta ei ole takuita, kuin tästä hetkestä. Mitään muuta ei loppujen lopuksi ole.

Mutta ehkäpä kauneutta ei osaa nähdä, ellei ole ensin nähnyt todellista rumuutta. Pieniä onnenhetkiä ei osaa arvostaa, ellei ole ensin käynyt pohjalla. Ja pienet onnenhetkethän lopulta tekevät elämän. Pieniä onnenhetkiä ovat autio ranta. Onnistunut valokuva. Halaus. Hymy. Tuulenvire. Aaltojen silottamat kivet. Hyvä biisi. Illat. Aamut. Ystävälliset tarjoilijat. Suloiset vanhat pariskunnat. Ja metsätiellä auton eteen juossut valtava villisika (ei ole muuten sydänkohtaus ollut yhtä lähellä hetkeen!)