Vertaistukiryhmän ensimmäinen tapaaminen

Olin tiistaina ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmän tapaamisessa. Ja se meni hyvin. Jännitin kamalasti etukäteen, mutta kaikki meni hyvin. Ryhmään kuuluu kymmenen osallistujaa ja kaksi vetäjää. Nyt ensimmäisellä kerralla kävimme läpi lähinnä meidän osallistujien toiveita ja odotuksia ryhmää kohtaan. Sen lisäksi ehdimme hieman kertoa toisillemme, minkä takia kukakin on ryhmässä. Muiden kohtalot itkettivät ihan yhtä paljon kuin omakin. Miksi ihmeessä maailmassa pitää olla kamalia sairauksia ja onnettomuuksia, jotka vievät ihmisiltä puolison nuorena? Ei kenenkään pitäisi kuolla nuorena. Ei kenenkään pitäisi jäädä yksin.

Nenäliinapino huoneen keskellä olevalla pöydällä hupeni tapaamisen edetessä. En ollut ainoa, joka itki. Sitä teki onneksi muutkin. On jotenkin jännää, kuinka tavallisia ihmisiä me puolisonsa menettäneet olemme. Ei sitä päälle päin meistä huomaa. Jos meidät olisi laitettu riviin, ja pyydetty täysin ulkopuolista arvaamaan, mikä meitä yhdistää, ei sitä keksisi ikinä. Mielikuva puolisonsa menettäneestä voi olla riutunut, surusilmäinen, mustiinpukeutunut. Mutta yllättävän paljon naurukin kuuluu meidän elämäämme. Ryhmässäkin naurettiin. Välillä on hyvä nauraa. Eikä siitä tarvitse koskaan tuntea huonoa omaatuntoa. Nauru vie lähemmäksi parempaa huomista. Sitä huomista, kun asiasta puhuminen ei tuo enää palaa kurkkuun ainakaan jokaisella kerralla.

Muiden ryhmäläisten tarinoita kuunnellessani mietin, miten ihmeessä seison tässä näin vahvasti jo seitsemän kuukauden jälkeen. Miten voi olla mahdollista, että olen selvinnyt näin hyvin? Pelkään, etten ole surrut tarpeeksi. Pelkään, että patoutuneet tunteet pulpahtavat pintaan joskus myöhemmin. Oikeasti pelkään, että olen jättänyt asioita käsittelemättä. Tämä ryhmä on siitä hyvä, että se pakottaa minut joka viikko alkuvuoteen asti käymään näitä tunteita ja ajatuksia läpi. Ja haluan käydä kaiken läpi. Jos parempi huominen vaatii sukeltamista tummiin vesiin yhä uudelleen ja uudelleen, hyppään pää edellä syvään päätyyn ja räpiköin vedessä niin kauan, että pääsen sinuiksi tämän asian kanssa. Tämä täytyy vain hyväksyä ja ymmärtää. N on kuollut. Hän ei koskaan palaa minun luokseni. Sen asian työstämiseen ei ole oikoreittiä. Siitä ei voi mennä yli, eikä ali. Ainoa vaihtoehto on mennä läpi. Ja minä menen tämän läpi, vaikka se olisi viimeinen tekoni.

Vertaistuki on tässä tilanteessa kultaakin arvokkaampaa. Toki kaikilla on täysin oma menetyksensä ja surunsa, mutta silti meillä on paljon yhteistä. He ymmärtävät. He voivat ymmärtää jonkun pienen tunteen, jota et osaa edes selittää, ja josta muilla ihmisillä ei ole hajuakaan. Minulla on positiivinen mieli tästä. Vaikkakin tapaamiset ovat varmasti raskaita, ja niiden jälkeen saattaa mennä päivä jos toinenkin melko surkeissa fiiliksissä. Nyt on onneksi jännittävin ensimmäinen kerta saatu alta pois. Hyvä tästä vielä tulee.