"Mulla on vaan jotenkin sellainen tunne, että haluaisin niin kovasti olla sinulle avuksi. Muistathan, että me ollaan sinuakin varten olemassa. Mä sanoin vähän aikaa sitten X:lle, että sä oot mulle miniä vieläkin. Joskus joku saa sinut viralliseksi miniäksi, sekin päivä vielä tulee, usko vaan, mutta mulle sä oot epävirallinen aina."
Heräsin yhtenä aamuna tällä viikolla kännykän värähdykseen. Sähköposti N:n äidiltä. Sähköposti, joka alkoi noilla sanoilla. Se aamu alkoi itkulla. Itkin kuin vesiputous. On niin väärin, etten saa kutsua tuota ihmistä enää anopikseni. Hän on niin ihana ja hyväsydäminen ihminen. On niin väärin, että hän menetti lapsensa. On niin väärin, etten ole enää samanlailla osa heidän perhettään, kuin ennen.
Harmittaa ihan älyttömästi, että kaikki oli N:n kanssa niin valmista. Ja nyt se on ohi. Tunsimme toistemme perheet ja suvut. Pidimme toistemme perheistä ja sukulaisista. Heidän kanssaan saattoi olla aivan rennosti, aivan oma itsensä. Tiedän, että kaikki N:n sukulaiset pitivät minusta ja ajattelivat meidän sopineen hyvin yhteen. Meidän perheemme olivat hyvää vauhtia tutustumassa toisiinsakin! Hemmetti. Harmittaa, että se kaikki pitää joskus aloittaa alusta. Ne kiusalliset ja jännittävät ensimmäiset kerrat, kun tapaa toisen vanhemmat. Isovanhemmat. Muun suvun. Ensimmäisiä kertoja vaikka kuinka monta. Menee aikaa, ennen kuin toisen perhe tulee niin tutuksi, kuin N:n perhe on minulle. N:n äiti tietää ruoat, joista en tykkää. Minun kengänkokoni. Sen, etten juo kahvia. Ravintolassa hän ei koskaan tilannut minulle viiniä tai muuta alkoholipitoista, koska hän tietää, etten pidä niistä. Eikä minun kieltäytyminen aiheuttanut koskaan ihmettelyä, että miksei tuo nyt juo, onko se raskaana. He ovat niin tuttuja, että tietävät.
Minunkin sukulaiseni ottivat N:n omakseen. Meidän sukumme ei ole edes mitenkään läheinen, mutta silti sain N:n kuoleman jälkeen yhteydenoton vaikka kuinka monelta. Kaikki olivat surun murtamia ja järkyttyneitä. Minun isovanhempani tulivat hautajaisiin. Serkkuni tuli kanttoriksi, vaikka hänellä oli harvinainen vapaa viikonloppu. Muistan isäni sanoneen kriisityöntekijöille: "Ei tämä muuten niin pahalta tuntuisi, mutta kun N oli niin poikkeuksellisen mukava kaveri". Se oli paljon sanottu isältäni. Hän ei kehuja yleensä sano ääneen. Isäni kutsui N:ää vävyksi muistovärssyssä arkun vierellä.
Vaikeaa kuvitella, että tätä samaa ikinä saisi kenenkään muun kanssa. Se tuntuu kaukaiselta ja suoraan sanoen mahdottomalta. En usko saavani näin ihania appivanhempia enää. Ja miten vaikeaa minun on viedä enää ketään uutta miestä vanhemmilleni! He tulevat vertaamaan häntä ja N:ää toisiinsa. Rima on asetettu todella korkealle, eikä sitä voi alittaa. Mutta sitä on mahdotonta ylittääkään. Pelottaa, että kun joskus tulevaisuudessa vien vanhemmilleni jonkun, he ajattelevat tapaamisen jälkeen, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin N. Säälittää jo valmiiksi uuden miehen puolesta. Hän joutuu niin vaikeaan tilanteeseen, etten haluaisi ikinä ketään siihen saattaa. Ei riitä, vaikka olisi kuinka hyvä. Se ei riitä, koska hän ei vain ole N.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti