Tässä yhtenä päivänä yksi ryhmän jäsen heitti muille kysymyksen: Mitä kysyisit puolisoltasi nyt, jos se olisi vielä mahdollista? Jos saisit yhden kysymyksen. Mitä kysyisit?
Mietin kysymystä pitkään. Löysin itseni pitkin päivää miettimästä, mitä kysyisin. Jos hän nyt olisi minuutin ajan tässä elävänä edessäni, mitä kysyisin. Enkä keksinyt. Minulla ei ole mitään kysyttävää. Sanottavaa kyllä, muttei kysyttävää. Kaikki asiat oli ehditty puhua ja kysyä. Mikään ei jäänyt epäselväksi. En tarvitse varmistusta, oliko hän minun kanssani onnellinen tai rakastiko hän minua oikeasti. Kyllä hän oli, ja kyllä hän rakasti. En varmistaisi, uskoiko hän meihin. Kyllä hän uskoi. En kysyisi, pitääkö hän hautakivestään tai näyttivätkö hautajaiset häneltä. Kyllä hän pitää, ja kyllä ne näyttivät. En kysyisi, olisiko hän toivonut elimiään luovutettavan. Kyllä hän toivoi.
Ainoa, mitä voisin kysyä, liittyy siihen, missä hän on nyt. Mitä tapahtui sen jälkeen, kun kuolit? Missä olet? Onko siellä muita? Näetkö minut? Tavallaan se kiinnostaa hirveästi, mitä sitten tapahtuu, kun kuolee. Mutta loppujen lopuksi en välttämättä halua tietää. Minusta olisi jollain tavalla kamala ajatus, jos kuoleman jälkeen ei olisikaan mitään. Jos on vain tyhjää. Jos sielu ei menekään mihinkään, jos sitä vain kerta kaikkiaan lakkaa olemasta. Minusta olisi kamalan surullista tietää, ettei N ole enää missään muodossa olemassa. Ettei hän olisikaan se enkeli pilvenreunalla. Tai jos saisin varmuuden, että hän on jossain muiden kuolleiden kanssa, saattaisin haluta itsekin kuolla, koska tietäisin varmasti pääseväni hänen luokseen. Haluaisin kovasti tietää, missä hän on vai onko missään, mutta en sitten kuitenkaan haluaisi kuulla vastausta.
Jos minun kuitenkin olisi pakko jotain kysyä, kysyisin juuri nyt varmaankin, että miten hemmetissä tuo digiboksi toimii?! Tai paljonko tuosta kotiteatterista voi pyytää, jos myyn sen? Juuri tällaisiin käytännön asioihin tarvitsisin hänen apuaan. Olen aivan onneton tekniikan kanssa. Voin kuvitella, kuinka monesti hän on pyöritellyt päätään, jos hän on nähnyt minut täällä asunnossani räpeltämässä johtojen ja laitteiden kanssa. Mutta hän on ylpeä minusta. Hän on niin pirun ylpeä siitä, miten hyvin olen jaksanut ja pärjännyt. Sitä minun ei ainakaan tarvitse kysyä, että onko hän minusta ylpeä. Kyllä hän todellakin on.
No entäpä sitten, jos saisin sanoa jotakin? En kysyä, vaan sanoa. Toisaalta kaikki sanomiseni olisi itsestäänselvää. "Rakastan sinua". Hän tietää sen jo.
"Uskoin meihin enemmän kuin mihinkään. Rakastin sinua ensisilmäyksestä asti. Veit minulta jalat alta. Viimeisenä päivänäsi, kun menit lääkäriin ja odotin sinua kotiin, katselin netistä hääpukuja. Suunnittelin elämäni meidän varaan. En nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Olisin uhrannut sinun takiasi vaikka kuinka paljon. Olisi ollut maailman suurin kunnia kutsua sinua aviomiehekseni ja lasteni isäksi. Olin sinusta ylpeä. Olin sinusta onnellinen. Kiitos, ettet vaikeinakaan hetkinä luovuttanut, vaan rakastit minua viimeiseen hengenvetoosi. Sinut tavattuani minulle oli päivänselvää, mitä on rakkaus."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti