Pariskuntia ja parisuhteita

Eilinen päivä kului vanhempieni kanssa Ikeassa ja sen jälkeen täällä minun luonani paikkoja järjestellen. Ikeassa kiinnitin huomiota pariskuntiin. Pariskuntiin, jotka etsivät kalusteita ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Pariskuntiin, joille oli syntymässä vauva. Pariskuntiin, jotka tutkivat kirjoituspöytiä pikkukoululaisille. Ihan kaikkiin pariskuntiin. Kaikkihan siellä olivat liikkeellä pariskuntana! Paitsi minä. Varmaan kaikki heistä olivat onnellisempia, kuin minä. Minä näytin omien vanhempieni seurassa varmaan siltä, että olimme ostamassa minulle kalusteita ensiasuntoon. Kukaan ei minut nähdessään arvaa, että muutin avomieheni kanssa yhteen neljä vuotta sitten, kihlauduimme ja ravasimme asuntonäytöissä, koska olimme ostamassa ikiomaa yhteistä kotia. Ja sitten hautasin hänet. Ei näin nuoren ihmisen kuulu tehdä tuota viimeisintä. Nuoren ihmisen pitäisi olla onnellinen. Nuoren ihmisen ei tarvitsisi joutua miettimään, mikä on elämän tarkoitus ja onko tulevaisuutta olemassakaan.

Ikeassa tajusin myös, kuinka paljon ikävöinkään häntä. Olisin antanut ihan mitä tahansa, että olisin saanut olla siellä hänen kanssaan. Nimenomaan hänen, en kenenkään muun. Eilen tuntui täysin mahdottomalta ajatus, että olisin joskus niin läheinen jonkun miehen kanssa, että asuisin hänen kanssaan. Että lähtisin hänen kanssaan Ikeaan shoppailemaan. Se on käsittämätön ajatus. En halua ketään muuta! Miten ihmeessä kukaan muu voisi ikinä korvata häntä? Miten kukaan voisi ikinä päästä edes lähelle? On aivan käsittämätön ajatus, että tästä maailmasta löytyisi vielä joku mies, johon rakastuisin. Ja vaikka löytyisikin, mikä on todennäköisyys, että hän haluaisi tällaisen elämän potkiman yksilön?

Läheisyydenkaipuu on todella suuri. Tavallaan tuntuisi hyvältä saada läheisyyttä ihan keneltä tahansa, mutta en silti haluaisi ketä tahansa. Haluan vain sen yhden. En haluaisi seurustella kenenkään kanssa. En vielä. Se ajatus tuntuu ihan hiton kaukaiselta. Mutta silti olisi niin kiva, jos joku pitäisi joskus kädestä, toivottaisi hyvää huomenta, muistuttaisi aamulla ottamaan sateenvarjon koska ulkona sataa, antaisi hyvänyönpusun. Todella ristiriitaista. Samaan aikaan haluan ja en halua. En halua ketään, mutta haluan silti. Ikävöin häntä, mutta seuraavassa hetkessä haaveilen tulevasta parisuhteesta. Jota en sitten kuitenkaan halua kenenkään muun kanssa. Mutta silti mieli jo välillä haaveilee ja unelmoi.

Hitaasti ja hiljalleen täytyy päästää irti. Tajuan, etten voi jäädä roikkumaan menneisyyteen. Minä olen herranjumala sentään vasta 24-vuotias! Minulla on toivon mukaan vielä kymmeniä ja kymmeniä vuosia edessäni. Olen niin nuori, että minun kohdallani puolison kuolema ei voi merkitä ikuista yksinäisyyttä. Vanhemmilla leskillä se on erilaista. Eivät he varmaankaan tähtää samanlailla uuden rakkauden löytämiseen. Minulle se on tietyllä tavalla ollut lohtu kokoajan. Että jossain tulevaisuudessa ehkäpä siintää vielä rakkautta. Sitten, kun olen siihen valmis. Ei vielä aikoihin, mutta joskus. Sitten, kun tämä kaikki on kauniina ja rakkaudentäyteisenä muistona mielessäni, muttei enää aiheuta joka hetki surua ja pohjatonta ikävää.