Eilen oli taas vertaistukiryhmän tapaaminen. Se meni jotenkin rauhallisemmissa merkeissä, kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kerralla olin todella jännittynyt, mutta nyt pystyi jo olemaan rennompi sekä keskittymään paremmin, kun kaikki ajatukset eivät menneet hermoiluun. Tällä kerralla oli minun vuoroni kertoa pitkän kaavan mukaan oma tarinani. Ja uskomatonta kyllä, en edes itkenyt paljoa, kun puhuin! Minä olen sellainen ihminen, joka reagoi kaikkeen itkulla. Itku tulee helposti. Oli tunnetila sitten onni, suru, liikutus, pettymys tai viha, minä itken. Itken tv-ohjelmia katsoessa, itken kun näen jonkun muun itkevän. Minä olen ihan totaalinen itkupilli.
Mutta eilen en ryhmässä itkenyt juuri lainkaan! Olin ihmeen rauhallinen. Oikeastaan en osaa mitenkään muuten kuvata eilistä, kuin sanalla "rauha". Minussa oli ihan kummallinen rauha. Oli hyvä olla siellä. Eikä tapaamisen jälkeen ole ahdistanut, kuten ensimmäisen kerran jälkeen. Viime viikolla olin monta päivää ahdistunut ja itkuinen. Tunsin pakonomaista tarvetta mennä hautausmaalle, koska ahdisti. Nyt ei ahdista samalla tavalla. Nyt tuntuu ihan hyvältä. Ihan kuin harteilla olisi pikkuisen pienempi taakka, kuin aiemmin.
Tänään N:n äiti kävi luonani hakemassa pois yhden vanhan kotiteatterin. Tai se oli tarkoitus. Hänen piti vain nopeasti tulla hakemaan se. Loppujen lopuksi istuimme sohvalla toista tuntia puimassa elämää ja itkemässä. On vaan niin uskomattoman väärin, että meille kävi näin. N:n äiti muisteli taas, kuinka N oli viikkoa ennen kuolemaansa kertonut äidilleen, kuinka onnellinen hän on. Se on samaan aikaan lohtu ja maailman suurin vääryys. Ihanaa, että hän oli onnellinen. Että kaikki oli hänen kuollessaan hyvin ja välit kunnossa kaikkiin läheisiin. Mutta mikä vääryys on, että nuori ihminen kaikista onnellisimmillaan viedään pois?!
Tämä alkuviikko on ollut kuitenkin ihan hyvä. Töitä, shoppailua, naurukohtauksia sovituskopissa, viikonlopun suunnittelua. Ihan sitä tavallista elämää. Ihan hyvää elämää. Vaikka välillä on hetkiä, kun tuntuu että hyökyaalto hukuttaa alleen, on onneksi niitäkin hetkiä, kun asiat ovat hyvin. Eteenpäin mennään. Ja niin sitä kummasti huomaa, että selvisinpäs taas tästäkin päivästä, tästäkin viikosta, tästäkin kuukaudesta. Välillä päivät menevät itkien, välillä nauraen, mutta molemmat ovat ihan yhtä tärkeitä ja yhtä hyviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti