Kauhu, itku ja ilo

Huomenna alkaa vertaistukiryhmä. Tällä hetkellä pelottaa ihan hirveästi. Jos pitäisi kuvata fiiliksiäni yhdellä sanalla, olisi se sana kauhu. En tiedä lainkaan, mitä odottaa. En tunne muita ihmisiä. En tiedä, mistä tulemme puhumaan. Mitä, jos itken koko tapaamisen? Eniten ehkä pelkään juuri sitä, että itken hulluna koko kaksituntisen, enkä saa sanottua mitään järkevää. Se onkin jännää, miten yleensä pystyn jutella tästä ilman itkemistä. Tämä alkaa olla jo niin arkipäivää, että siitä keskustelu sujuu yleensä ihan hyvin. Mutta olen varma, että huomenna tilanne on eri.

Tänäänkin tilanne oli eri. Tänään tuli itku keskellä koulupäivää. Yksi luokkalaiseni tuli tauolla nykäisemään hihasta antaakseen minulle pienen tupaantuliaislahjan uuteen kotiini. Hän oli ajatellut tilannettani paljon ja halusi tulla juttelemaan. Miten ihana ihminen! Emme ole aiemmin edes jutelleet kovin paljoa, mutta tilanteeni oli silti koskettanut häntä. Kyllä maailma on hyväsydämisiä ihmisiä täynnä. Eikä itku julkisilla paikoilla enää edes hävetä, se on tapahtunut niin monta kertaa.

On tämä elämäntilanne hassu. Päivä ei ole edes puolessa välissä, mutta olen ehtinyt jännittää todella paljon huomista, itkeä koulussa ja hetken päästä jo nauraa katketakseni ruokalassa ystävien kanssa. Kymmeniä tunteita yhdessä päivässä. Välillä mielialat vaihtelevat ihan sekunneissa. Vaikka naurattaa, on usein sellainenkin fiilis, että voisi alkaa itkemään ihan koska tahansa.

Mutta se huominen. Tänään en selviytynyt edes tavallisesta keskustelusta ilman kyyneliä. Huomenna joudun taas todella syventymään tähän. Palaamaan muistoihin ja tuntemuksiin, joita ei ihan joka päivä jaksa ajatella. Se tietää isoa itkua. Pitäisikö ottaa puolikas rauhoittava? Haluaisin olla siellä skarppina ja sisäistää kaiken puhutun. Olla läsnä. En halua, että koko tapaaminen menee siihen, että itken. Vaikka se onkin ihan normaalia. Tiedän jännittäväni ihan turhaan. Herranen aika sentään, ne ihmiset ovat samassa tilanteessa kuin minä! He ovat kokeneet täysin saman. Olemme samassa veneessä. He jos ketkä ymmärtävät itkun. Sitä paitsi en varmasti ole ainoa, jota itkettää.

Samaan aikaan odotan ryhmän alkua. Se juuri on parasta, että he ovat vertaisiani. Heillä on sama kokemus takana. Vaikka keskustelisin ystävieni kanssa tuntikausia tilanteestani, eivät he kuitenkaan ymmärrä. He voivat kuunnella ja kysellä, mutta he eivät ymmärrä, eivät puoliakaan. Vaikka jännittää aivan pirusti, tiedän ryhmän olevan hyvä juttu minulle. Ihan varmasti.

Olin ajatellut pitää pientä herkkulakkoa, mutta nyt aion syödä nämä luokkakaverilta saamani suklaat. Ihan vain siksi, että minä voin. Ja siksi, että siitä tulee hyvä mieli. Siksi, että olen selviytynyt kaikista näistä 209 päivästä yksin. Ja selviän myös huomisesta.