sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Liikaa ajatuksia

Tämä viikko on ollut melkoista vuoristorataa. Valviran kirje oli shokki. Sen ansiosta syöksyi taas vaihteeksi jonnekin syvyyksiin. En muutenkaan ole voinut kovin mahtavasti tämän kevään aikana. Se on saanut minut jopa hieman hämilleni. Jostain syystä luulin olevani jo voiton puolella. Luulin, etten enää vajoa pinnan alle. Olin väärässä. Kevät on ollut sumuinen ja surullinen. Olen toki viettänyt ihania iltoja kavereiden kanssa, käynyt bilettämässä montakin kertaa ja tehnyt pieniä reissuja. Ne ovat kaikki olleet aivan ihania hetkiä. Mutta elämä niiden välissä on ollut jotenkin yhdentekevää. Sellaista väkisin puskemista. Masentavaa.

Ajatukset ovat pyörineet nyt jatkuvasti sen ympärillä, että N todennäköisesti olisi tässä, jos se yksi lääkäri olisi toiminut toisin. Millaista elämä olisi, jos N eläisi? Olisimmeko löytäneet ihanan oman kodin? Olisimmeko ostaneet sen ja remontoineet sen? Olisiko minulla ajokortti, olisiko N opettanut minut ajamaan? Olisiko meidän hääsuunnitelmamme jo pitkällä? Mistäköhän aiheesta tekisin opinnäytetyötäni? On niin surullista ajatella, mitä voisi olla. Se oli niin pienestä kiinni. Pienestä kiinni, ettemme saaneet kaikkea sitä. Se ihan todella harmittaa.

Olen ollut myös ihan äärimmäisen vihainen. Valviran kirje todella sai aikaan aikamoisen tunneryöpyn. Se nosti pintaan ne viimekeväiset tuntemukset ja luopumisen tuskan, mutta se toi myös uutena tunteena tämän käsittämättömän vihan. Että voikin olla vihainen ja katkera olo! Tänään olen myös todella kaivannut vertaistukiryhmääni. Olen kokenut pärjääväni hyvin ilman sitä, enkä oikeastaan ole kertaakaan toivonut, että olisipa se jatkunut pidempään. Tänään toivoin. Nyt on sellainen olo, että suru sai ihan uuden suunnan, eikä todellakaan hyvää sellaista. Juttuseura todella olisi paikallaan. Tänään olen toivonut, että voisin mennä ryhmään seuraavana tiistaina, kuten tein koko syksyn, ja kertoa siellä N:n kuolleen hoitovirheeseen.

Viikonlopun vietin toisessa kaupungissa hyvien ystävien seurassa. Tuli todellakin tarpeeseen. Sai ajatukset edes hetkeksi muualle. Tyttöjenillat eivät ole koskaan huono idea. Huomenna alkaa minun toiseksi viimeinen viikkoni työharjoittelussa. Aika on mennyt nopeasti. Olen todella viihtynyt siellä. Olen kertonut N:n kuolemasta avoimesti muille työntekijöille. Kerroin heille Valviran kirjeestäkin heti seuraavana päivänä sen saapumisesta. Yhden toisen työntekijän äiti on haudattu samalle hautausmaalle kuin N. Yhtenä työpäivänä kävimme kotikäyntien välissä siellä. Työkaveri vei kukat äitinsä haudalle ja kysyi, haluanko minä käydä N:n haudalla. En halunnut, koska en tiedä, olisinko saanut ajatukseni kasattua seuraavaa asiakasta varten. Minä odotin autossa ja mietin, miten asiat voivatkaan samaan aikaan olla väärin ja oikein. Minun mieheni makaa tuolla muutaman metrin päässä, enkä voi enää koskaan nähdä häntä. Mutta samaan aikaan teen työharjoittelua ihan mahtavassa paikassa enkä voi olla muuta kuin kiitollinen kaikista sieltä saamistani opeista. Olen päässyt kouluun ja olen elossa. Se tuntuu hullulta. Että samaan aikaan kaikki on hyvin, minulla on kaikki. Muttei kuitenkaan ole. Enempää väärin eivät asiat voisi olla. Tuntuu, ettei yhden pienen ihmisen pää kestä kaikkia näitä ajatuksia ja tunteita. Olisipa aivoissani on-off -nappula.

7 kommenttia:

  1. Voi mikä shokki! Olen ollut kanssasi järkyttynyt. Tajuan, että surutyö pitää ainakin osaksi käydä uudestaan ja nimenomaan tämä uusi ulottuvuus. Jos ja jos.. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä oli melkoinen isku vasten kasvoja. Toivoin viimeiseen asti, ettei mitään hoitovirhettä tapahtunut, vaan kaikki voitava tehtiin. Jossittelulle tämä tosiaan antaa ihan erilailla tilaa. Mutta kyllä tästäkin selvitään, ei ole muutakaan vaihtoehtoa kuin kammeta taas kerran ylös. Kiitos paljon, Annikki.

      Poista
  2. Tuntuu vähän liian epäreilulta. :( Täällä eletään mukana myös <3 Elämä muuttuu suuntaan ja toiseen tosi pienestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tää kyllä ihan uskomattoman epäreilua. Mun mielestä N oli ehkä maailman viimeinen ihminen, joka ansaitsi tällasen kohtalon. En vaan voi mitenkään ymmärtää, miten just meidän kohdalla lääkäri päätti, ettei kannata tutkia.

      Välillä tuntuu että vähän liian pienestä on asiat kiinni. Koko elämä voi loppua noin helposti, yhden ihmisen päätöksen takia. Nyt kyllä kaipais jo muutoksia johonkin hyvään suuntaan. Tiedän, että siellä ootte hengessä ja kaikissa vaiheissa aina mukana, kiitos siitä <3

      Poista
    2. Niimpä, mäkään en tajua, miten toi on mahdollista. Ja hullua, että yhden ihmisen päätös voi vaikuttaa lopullisesti toisen ihmisen elämään! Jotain hyvää on ihan varmasti tulossa. Ei ihmiselle anneta enempää kuin mitä jaksaa kantaa. <3

      Poista
  3. Voi ei, olen pahoillani! Tuollaista ei haluaisi mistään lukea. Tieto lisää tuskaa ja ajatukset pyörivät päässä. Kaikista pahinta tuo tieto, että jos olisi reagoitu, niin mahdollisesti kaikki olisi toisin.

    Itselläni saattaa olla sama vielä edessä, mieheni kuoli noin 15 h viimeisimmästä lääkärikäynnistä ja siellä jäi jotain äärimmäisen helposti selvitettävissä oleva asia tutkimatta, joka olisi voinut muuttaa kaiken - hän olisi elossa. Mutta katsotaan mikä lopputulos saadaan, oliko hoitovirhe vai ei. Olen itse tosin osannut syyttää jo lääkäriä tästä heti alkujaan. En tiedä oliko mieheni oireistaan miten kertonut, mutta kuitenkin. Olen vihan kohdistanut ko. lääkäriin ja muutamaan muuhun heti alussa, joten tuttuja ne tunteet sinäänsä. Mutta missään tapauksessa ei haluaisi joutua lähtöpisteeseen ja tavallaan uudelleen käsittelemään asiaa.

    Paljon ajatuksia sinne suuntaan! Omassa surussani blogisi on ollut yksi selviytymiskeino, olet vahva nainen - toivottavasti löydän saman sinnikkyyden itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä hoitovirheet on kyllä niin lohduton kuolinsyy. Järkyttävää kuulla, että myös teidän kohdalla on mahdollisesti virheitä tehty ja jätetty tutkimatta. Ihan kamalaa. Minä toivoin viimeiseen asti, ettei mitään virhettä olisi todettu. Se olisi vaan ollut niin paljon helpompaa! Minä en alussa oikeastaan syyttänyt ketään. En etsinyt syyllisiä, vaikka tiesin, että lääkäri mahdollisesti toimi väärin. Halusin vain ajatella, ettei kukaan voinut tälle mitään. Enää ei voi tuudittautua siihen ajatukseen. Voimia sinne odotukseen, todetaanko miehesi tapauksessa todella hoitovirhe. Meillä odotus kesti noin vuoden, kyllä siinä ehti monta kertaa toivoa, että tulisipa se kirje jo. Ja sitten kun se tuli, olisi sen halunnut polttaa samantien. Toivottavasti tiedon saapuminen on sinulle helpompaa, kun olet jo nyt alun alkaenkin tietoinen, mikä lopputulos saattaa olla.

      Tuntuupa hurjalta kuulla, että minä olen tällä pienellä blogillani pystynyt auttaa jotakuta eteenpäin. Huh. Ihan mieletön kommentti. Ihanaa kuulla, että itseni lisäksi tästä kirjoittamisesta on ollut hyötyä jollekin muullekin. Kunpa itsekin olisin silloin alkuvaiheessa löytänyt jonkun toisen nuoren lesken blogin.

      Olen ihan varma, että sinä pärjäät <3 Kommenteistasi on alusta asti paistanut, että olet vahva! Tällaiseen elämään vaan tottuu. Nyt kun täällä päässä on jo reilu vuosi surumatkaa takana, on aika vahva usko, että hyvä elämä tästä vielä tulee, vaikka vaikeaa onkin. Uskotaan siihen <3 Voimia ja parempia päiviä sinulle! Ja kiitos kommentista jälleen!

      Poista