Voi tulevaisuus sentään

Tulevaisuus ahdistaa. Olen nyt melkein vuoden elänyt niin, etten ole juurikaan miettinyt tulevaa. Olen elänyt ihan vain päivä kerrallaan. Toki muutamia risteilyjä tai muita reissuja ja tapahtumia olen merkannut kalenteriin hieman pidemmällekin, mutta muuten olen ummistanut silmäni koko tulevaisuudelta. En ole osannut enkä jaksanut ajatella sitä. Sieltä se kuitenkin tulee, murehdin sitä etukäteen tai en.

Nyt olen tullut siihen pisteeseen, että mietin tulevaisuutta joka päivä. Nyt ahdistaa. Vielä vuosi sitten tulevaisuus näytti niin hyvältä ja jotenkin turvatulta. Kaikki oli niin selvää. Nyt olen suoraan sanottuna ihan helvetin pihalla. Ahdistusta aiheuttaa yksinäisyyden lisäksi työkuviot.

Olen ollut samassa työpaikassa nyt reilu neljä vuotta. Se on ollut kiva työpaikka opintojen ohessa. Nyt olen kuitenkin pyöritellyt irtisanoutumista päässäni jo jonkin aikaa. Tämä kevät tulee olemaan työntäyteinen. Aloitan ensi viikolla kymmenen viikon työharjoittelun ja sen lisäksi opinnäytetyöni pitää olla kevään aikana valmis. Teenkö kevään itselleni liian raskaaksi, jos kaiken sen ohella käyn vielä töissäkin parina päivänä viikossa? Tiedän vastauksen itsekin.

Ei kaikkea tarvitse jaksaa. Ehkä nyt olisi aika luopua työpaikasta, vaikka siihen onkin vuosien varrella kehittynyt aikamoinen tunneside. Toisaalta irtisanoutuminen aiheuttaa lisää stressiä. Ajattelin aina, että pysyn työpaikassani valmistumiseen asti, jotta voin olla siellä niin kauan, kunnes löydän oman alan töitä. Jos irtisanoudun nyt, minun on ihan pakko löytää kesätyöpaikka tai ihan vakituinen työ kesäkuussa, kun valmistun. Mitä, jos en löydä? En ole ikinä ollut työtön. Pelottaa. Olen nyt pari päivää selannut netistä avoimia työpaikkoja, eikä kesätyöpaikkoja liiemmin ole alalle, jolle valmistun.

Toisaalta nyt minulla on sellainen tunne, että haluan nauttia elämästä. Keväällä suurin osa ajastani menee työharjoitteluun ja opinnäytetyön tekemiseen. Haluanko kuluttaa vähäisen vapaa-aikani töissä? Nyt on meneillään viimeiset kuukauteni opiskelijana. Haluaisin nauttia niistä ja ihan oikeasti elää. Haluaisin toteuttaa kaikki mielessä pyörineet ulkomaanmatkat, risteilyt, opiskelijabileet ja syntymäpäiväjuhlat. Ne tekevät minut onnelliseksi. Jos jatkan työpaikassani, joudun karsimaan kalenteriin merkittyjä menoja. Pitäisikö vain repäistä, irtisanoutua ja luottaa siihen, että kesäksi löytyy uusi työpaikka? Toki irtisanoutuminen aiheuttaa stressiä raha-asioista, mutta olen tajunnut, että raha on loppujen lopuksi aika merkityksetön asia. Aina voi ottaa opintolainaa tai maksaa matkat säästötililtä. Tekeekö se raha pankkitilillä minut onnelliseksi? En ole ostamassa asuntoa lähiaikoina, ehdin säästää myöhemminkin. Tällä hetkellä houkuttaa ajatus siitä, että saisin keskittyä aivan täysin viimeisiin koulutehtäviini ja olla viikonloput vapaalla.

Mutta silti. Ensi kesä on yksi suuri musta aukko minun ajatuksissani. Irtisanoutuminen nyt olisi kyllä tosi riski veto. Työpaikat eivät kasva puussa. Mutta ajatus siitä, että olisin arkipäivät työharjoittelussa, illat vääntäisin opinnäytetyötä ja viikonloput olisin töissä, ei sekään tunnu yhtään hyvältä. Ajoin itseni aivan loppuun marraskuussa tekemällä liikaa kaikkea. En halua enää koskaan joutua siihen tilanteeseen. Minun pitäisi olla itselleni armollinen. Mutta jos nyt olen itselleni armollinen, tarkoittaako se, että olen kesällä vastavalmistunut ja työtön? 

Mitähän N sanoisi tähän kaikkeen? Luulen tietäväni vastauksen. N sanoisi, että panosta työharjoitteluun ja tee opinnäytetyö niin hyvin kuin mahdollista, sillä ne ovat asioita, jotka vaikuttavat sinun tulevaisuuteesi. Ja N sanoisi myös, että tee ihan mitä tahansa, mikä tekee sinut onnelliseksi.