Vertaistukiryhmän viimeinen tapaaminen

Eilen oli vertaistukiryhmäni viimeinen tapaaminen. Tai ei aivan, maaliskuun puolivälissä on vielä yksi seurantakerta. Mutta nyt on takana jokatiistaiset tapaamiset. Se herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia.

Ensinnäkin haikeutta. Tosi haikea olo, ettemme nyt tapaakaan joka viikko. Olemme kuitenkin syyskuun alusta asti kerääntyneet joka viikko yhteen. Se on pitkä aika. Paljon on tapahtunut sinä aikana. Itse koen sinä aikana menneeni monia askeleita eteenpäin. Ryhmä tavallaan kannatteli syksyn yli. Elin hyvin pitkälti tiistaista tiistaihin, sillä elämäni oli syksyllä tosi epäsäännöllistä. Ryhmä oli ainoa asia, joka toi rytmiä viikkoihin. Syksy ja talvi ovat muutenkin vuodenaikoina synkkiä ja saattavat vetää mielen matalaksi. Ryhmä toi tosi hyvää tukea minun maailman vaikeimpaan syksyyni. Kuin ihmeen kaupalla siitä selvisi sittenkin.

Olen myös todella kiitollinen, että sain olla osa ryhmää. Kiitollinen, että sain tutustua muihin saman kokeneisiin ja jakaa ajatuksia. Kiitollinen, kun sain kuulla muiden rakkaustarinat ja sitä kautta ikään kuin tutustua muiden menehtyneisiin miehiin. Kiitollinen, että tällainen ryhmä oli olemassa.

Mutta nyt minulla on oikeastaan tunne, etten tarvitse ryhmää enää. Minä pärjään ilmankin. Syksyllä muistan miettineeni useaan otteeseen, että mitäs sitten, kun ryhmä loppuu. Ajatus siitä hirvitti. Suunnittelin hakevani johonkin toiseen vastaavaan ryhmään. Nyt en ajattele niin. Kun viime viikolla menin ryhmän tapaamiseen kolmen viikon joulutauon jälkeen, ajattelin ensimmäistä kertaa, ettei minun välttämättä edes tarvitsisi mennä. Tottakai menin, mutta pääasiassa menin siksi, että halusin nähdä kaikki ryhmäläiset ja kuulla heidän kuulumisensa. En mennyt niinkään itseni takia. Se on minulle hyvä merkki. Olen päässyt jollain tavalla eteenpäin. Ainakin nyt tuntuu siltä, että elämä kulkee ja jatkuu ilman ryhmääkin.

Kyllä silti tulee ikävä. Voi olla, että jo parin viikon päästä kaipaan tapaamisiamme. Ei voi tietää. Meistä ehti kuitenkin tulla aika tiivis porukka. Varmasti tulen miettimään useita kertoja, mitäköhän heille kuuluu. En minä heitä unohda. Tulen muistamaan tapaamisemme, keskustelumme ja kaikki ne ihanat ja vahvat naiset. He ovat iso osa minun surumatkaani. Sain ryhmästä ja sen osallistujilta sen, mitä en keltään muulta ole saanut: vertaistuen. Oli lohdullista, kun kuuli jonkun toisen kertovan omista tuntemuksistaan, ja niihin pystyi samaistua ihan täysin.

Eilen kun summasimme kuluneita kuukausia ja tapaamisiamme, yksi ryhmäläisistä sanoi minusta tosi ihanasti. "Kun aloitimme ryhmän, itkimme oikeastaan kaikki ensimmäisillä kerroilla, mutta tapaamisten edetessä löysimme myös naurun." Me itseasiassa nauroimme ja vitsailimme tosi paljon. Ja se oli kivaa! Olisikin ollut tosi raskasta, jos jokaikinen viikko tapaamiset olisivat olleet pelkkää itkua. Ehkä se huumorin löytyminen oli merkki jostain hyvästä. Yksi askel kohti tulevaisuutta. Johon minä uskon nyt enemmän, kuin syyskuun alussa. Uskon aika paljonkin jopa. Kyllä se elämä kantaa ja tulevaisuus tuo tullessaan jotain hyvääkin.