Ilman sinua olen lyijyä

Katselin tänään vanhoja valokuvia. Meillä on N:n vanhempien kanssa sunnuntaina valokuvatreffit ja selasin kuvia sitä varten. Tarkoituksena on jakaa toisillemme kaikki minun ja N:n valokuvat, jotta minä saan ne N:n pöytäkoneelta ja N:n vanhemmat saavat kuvat minun koneeltani ja puhelimestani. Olemme puhuneet tästä jo keväästä asti, mutta nyt vihdoin saimme aikaiseksi järjestää illan. Ja sitä varten on nyt käytävä läpi kaikki mahdolliset valokuvat.

Paljon me olemme yhdessä kokeneet. Niin ihania muistoja ja valokuvia. Kaikki ihanat juhlat. Tajusin, että ensi kesänä joudun ensi kertaa olemaan meidän perheemme juhlissa yksin. Vuosien varrella olemme juhlineet niin monet rippijuhlat, valmistujaiset ja sukujuhlat yhdessä N:n kanssa. Ensi kesänä minun sukuni kokoontuu taas yhteen juhlimaan, mutta minä joudun olemaan yksin. Ja ne ovat kaiken lisäksi vielä osittain minun omat juhlani! Kesäkuussa vietämme samaan aikaan siskoni rippijuhlia ja minun valmistujaisiani. Eikä N ole näkemässä sitä. Se on jotain, mikä saa kyyneleet silmiini. N ei ole näkemässä, kun minä saan koulusta paperit käteeni. Se on surullinen ajatus. Ihanat kesäjuhlat, minä valmistun toiseen ammattiini, siskoni pääsee ripille, perhe ja ystävät paikalla, eikä N ole jakamassa sitä minun kanssani.

Viime päivinä olen ajatellut häntä tosi paljon. Lähestyvä vuosipäivä varmasti aiheuttaa tämän. Ehkä sen jälkeen on taas helpompaa. Toisaalta olen kuullut monilta leskiltä, että toinen vuosi saattaa olla jopa ensimmäistä pahempi ja vaikeampi. Että tiedä sitten. Lähiaikoina olen käyttäytynyt jotenkin ihan kummallisesti. Viime viikolla olin töissä, kun muistin, että illalla telkkarista tulee vaikka mitä ohjelmia, enkä ollut laittanut niitä tallennukseen. Ensimmäinen ajatus oli, että laitanpa N:lle viestin, että tallentaa ohjelmat. Mitä ihmettä?! Tällaisia ajatuksia tulee nykyään tosi harvoin. Mutta nyt viime aikoina on tullut kyllä useamminkin. Yhtenä päivänä seisoin liikennevaloissa, kun näin samanlaisen auton, kuin N:n omistama. Jäin tuijottamaan sitä niin intensiivisesti, että melkein kävelin vastaantulijaa päin. Tuntui tosi hassulta nähdä samanlainen auto. Ihan pienen hetken ajattelin, että nytkö hän on tullut hakemaan minua. Ja hetki sitten kaupan kassalla maksaessani aloin laittaa korttimaksupäätteeseen N:n henkilötunnuksen loppuosaa oikean koodin sijasta! Siis ihan oikeasti mitä ihmettä?? Mistä kummasta tuollainen voi tulla päähäni yhtäkkiä kaupan kassalla? Hetken jo ajattelin, olenko sekoamassa.

Mutta en ole. Tai enemmän ja vähemmän sekaisinhan tässä nyt on oltu melkein vuosi. Eikä se ole mikään ihmekään. Itse asiassa yllättävän täysjärkinenhän minä olen ollut! Joka päivä yritän parhaani. Edelleenkin on päiviä, kun joutuu ihan oikeasti todella panostamaan ja puskemaan itseään, että saa hommat hoidettua. Elämä ei vielä mene sellaisella normaalilla rutiinilla. Vaikeitakin päiviä on, ja sellaisia, kun mikään ei huvita. Olisi valetta, jos sanoisin, että helppoahan tämä elämä on. Ei se aina ole. Joskus tämä on taistelua itsensä kanssa. Tuntuu pahalta katsoa vierestä muiden onnen ja rakkauden hetkiä, kun välillä tuntuu, että itse epäonnistuu jokaisella askeleella. Kun ne askeleet ovat toisinaan niin raskaita eivätkä johda mihinkään. Kun jokainen suunta tuntuu väärältä. Kun mikään ei tunnu tärkeältä.

Ilman häntä olen lyijyä.